Kuljettuaan vähän matkaa, huomasivat he pienen esineen maassa. Se oli punainen huolellisesti veistellyn rauhan piipun pesä. Jimi otti sen maasta, pisti taskuunsa ja sanoi tyytyväisenä:
"Olemme oikealla tiellä. Tämä piipunpesä on lähtenyt varresta ja huomaamatta pudonnut maahan. Pian saamme tietää, kuuluuko se vanhalle, haavoitetulle intiaanille vai nuorelleko."
"Varmaankin vanhemmalle. Nuorukainen on tuskin vielä käynyt Minnesotassa hankkimassa pyhistä kivilouhoksista savea piippuansa varten."
"Onhan hän saattanut saada piipun saaliina. Semmoista hän saa käyttää, mutta ei perittyä."
"Onko milloinkaan intiaani perinyt piipun? Sehän aina haudataan omistajan kanssa."
"On heimoja, jotka valitettavasti eivät niin tarkasti pidä tästä tavasta kiinni. Kilttien, hyväsydämisten kalpeanaamojen onneatuottava vaikutus tuntuu tässäkin. Muuten osoittaa pesään leikattu 'totem' sen omistajana olleen komankhin, vieläpä päällikönkin. Onpa hyvä, että ymmärrämme tämän heimon murretta. Meidän pitää huutaa heille, muuten saattaisi tapahtua, että tervehtäisivät meitä kuulilla, eikä se olisi ensinkään mielelle makeinta."
Vuori alkoi nyt yletä. Veljesten vasemmalla puolella oli kallioseinä ja oikealla oli kallionlohkareita joiden välitse tuskin ihminen saatikka sitte hevonen, pääsi kulkemaan. Heidän kulkemansa kohta oli ainoa, mistä pääsi ja siksipä saattoivat jotenkin varmasti otaksua intiaanien täältä ratsastaneen.
Pian he seisoivat korkean, pimeän kivikummun edessä. Se oli muodostunut kaivoksesta heitetystä sorasta. Kummun korkeutta eivät saattaneet erottaa, kun jo oli ihan pimeä.
He kiinnittivät ohjakset kahteen raskaaseen kiveen. Sitte alkoivat he hitaasti kiivetä kumpua ylös. He eivät koettaneet välttää kolinaa, vaan koettivat päinvastoin sitä synnyttää. Mutta joka askeleella pysähtyivät he kuuntelemaan. Tulihan heidän tietää, oliko siellä ylhäällä ketään, jolle täytyi huutaa, ennenkun tämä ehtisi pyssyään käyttää.
Heidän näin kuunnellessaan, kuulivat he pienen kiven vyöryvän alas.