Vakoilija.
Päivällisaikana seuraavana päivänä istuivat Heinäaho, Silmänkääntäjä-Reitto ynnä Ontuva Rankko pöydän ääressä talon edustalla. Veijo -neekeri ei ollut heidän seurassaan. Hän oleskeli tallissa tilanomistajan mustan palvelijan kanssa.
Nuo kolme miestä juttelivat eilispäivän tapahtumista, Veri-Revon ja vieraan miehen kaksintaistelusta, sekä jälkimäisen kuolemasta, eikä siis ollut kummaa jos johtuvat puhumaan yhtä ja toista kuolemaa likeisistä seikoista, jopa lopuksi kummituksistakin.
Helmiaho ja Reitto selittivät olevan ihan mahdotonta, että kuolleen henki voisi palata takaisin ja ilmestyä, sekä myös, ettei hän voisi puhua, koska häneltä puuttui puhe-elimiä. Rankko puhui pontevasti kummituksien puolesta ja kun molemmat toiset kuitenkin yhä epäilivät, huudahti hän loukkaantuneena:
"Te olette molemmat tuhmat, ihan Hölmölästä kotoisin! Ei kannata heittää helmiä sikojen eteen. Ainoastaan se, joka varhaisimmasta nuoruudestaan asti on ollut tämän ja tuonpuolisen maailman henkiolentojen yhteydessä, voi arvostella yliluonnollisen elämän oikeata helmeä, s.o. kaikkea, mitä on maan ylä- ja alapuolella. Mutta niin ei ole ollut teidän asianne laita, eikä minun sentähden pitäisi ihmetellä eikä suuttua siitä ettei teidän harjoittamaton ajatuskykynne voi käsittää henkiä ja kummituksia. Olisin minä vainaja, jota en nyt onnekseni ole, hyppäisin keskiyönaikaan teidän niskaanne, niin kyllä saisitte asiasta toisen ja paremman käsityksen."
"Tuo ainoakin todiste!" sanoi Reitto nauraen, "niin uskomme sinua."
"Todiste! Hullutuksia! Todistukset eivät todista mitään. Jos on todistuksia, eihän minun silloin tarvitse todistuksilla todistaa. Sitä on täytynyt omin silmin nähdä, ja se on n.s. italialainen silmillinen todistus, jota vastaan kenenkään on mahdoton mitään väittää. Siitä siis olemme yksimieliset, että —"
"Ei tietysti silmillinen todistus, vaan silmävarainen todistus! niinhän sinä tarkoitat?" oikasi Reitto. Vaiti sinä kielenturmelia, ärjäsi Rankko, ethän aikone läksyttää minua alialkeiskoulun kielitiedoilla, joiden tomun minä jo parikymmentä vuotta sitten olen jaloistani puhdistanut. Vertailevan kielitieteen liekkikielet ovat minulle synnynnäisiä, sillä jo kapalovauvana minä karjuin kiinaksi, uneksuin arameeaksi ja söin pullostani sanskriitiksi. Ja sitten tulee tuo ihminen ja väittää minun olevan väärässä. Eikö mies sitten tiedä, mikä ero on silmillisellä ja silmävaraisella? Edellinen kuuluu metsätieteeseen ja merkitsee ymppäämistä ja istuttamista. Jos minä nyt ymppään ja istutan sinun todistuksen, eikö se selvästi ole silmillinen todistus? Häh! Mong smi! Ja tämmöisellä silmillisellä todistuksella minä nyt väitän aaveita olevan. Ymmärrätkös, pöllö?
"Oletkos sinä nähnyt aaveita?"
”Nähnyt aaveita! Tusinottain niitä leijaa minun ympärilläni, kun minä olen niin henkinen. Mahnalainen. Asian sopii tietysti todistaa myös kielitieteellisesti. Näin kun kielenä on jokin sana on selvä, että on sekin, mitä sana merkitsee. Koska nyt on sana aave, on yönselvää että yöllä aavehetkinä on aaveita, ja koska aaveita on yöllä, näkee jokainen minun tietävän niitä olevan päivälläkin. Joka oli todistettava. Vanha koulumestarini jo älysi minun älyni aaveasioista ja uskoi niitä itsekin.