"En ainoastaan sitä usko, vaan olet kokonaan hyvä mies", vastasi nuorukainen hymyillen.
"Ei siis 'paksu' ole minua ihan mustaksi maalannut."
"Ei suinkaan. Kuinka hän olisi saattanut puhua pahaa rakkaasta
Rankostaan!"
"Niin, tiedäppäs, me olemme toisinaan tavattomasti väitelleet asioista, joita koulunkäynti ei saa meitä oikein käsittämään. Mutta onneksi on hän huomannut, että olemme toisiamme etevämmät, eikä koko maailmassa löydy parempia ystäviä kuin me. Mutta tässä on Veijo ja tuossa viidakko. Miten nyt tulee ratsastaa?"
"Puron yli ja puitten lomitse; tuo on ihan oikein. Niin kelpo ratsastaja kuin Veijo on, ei tarvitse raivattua tietä."
"Aivan niin", myönsi neekeri ylpeästi. "Massa Veri-Repo näkemä että Masser Veijo ratsastama niinkuin intiaani. Masser Veijo pääsemä sekä suon että saven läpi."
He ratsastivat yli puron ja läpi viidakon, jossa ei ollut näreikköä heitä estämässä, ja kulkivat sitte maissi- ja kauravainioiden sekä perunamaan halki.
Täällä oli paikoin hedelmällistä, mustaa hietikkoa, josta Teksasin ylänkö on tunnettu. Puron vesi enensi uutisasumuksen arvoa ja juoksi ihan talon asuinrivin ohi, jonka takana talli ja ulkohuoneet olivat.
Talo oli kivestä, pitkä ja leveä, ilman yläkerrosta; päädyissä oli kuitenkin kaksi pientä vinttihuonetta. Oven edessä oli neljä suurta suorarunkoista tammea, joitten haarat levittivät suloista siimestä. Puitten suojassa oli yksinkertaisia pöytiä ja penkkejä. Ensi silmäyksellä näki, että asuinhuone oli sisäänkäytävästä oikealle ja Veri-Revon mainitsema kauppahuone sen vasemmalla puolen.
Erään pöydän ääressä istui vanhanpuoleinen mies, tupakkapiippu suussa ja katseli tutkivasti läheneviä miehiä.