"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia." vastasi neekeri.
"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?"
Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.
"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä palkintona."
"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon ansainneet?"
"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä, etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte minut mukaanne."
"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa?
Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."
"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani.
Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."
Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.
Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten sitäpaitsi ollut iso.