Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan, kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.
Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:
"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan."
"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla kiveä."
"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'
"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan kaivamista!"
"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"
"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.
Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia esineitä.
Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha, ryppyinen sanomalehti.