"Juuri sen tähden, että on pimeä yö."
"Mutta koska juuri on pimeä yö, ei päivä vielä voi sarastaa. Päivä ja yö sulavat yhteen, mutta tuolla on tarkat rajat."
"Sen täytyy olla tulen."
"Tulta Ljaanolla, jossa ei ole puita? Hm! Mitä siellä palaisi? Ehkä hiekka. Se olisi jotakin uutta."
"Se on totta. Jos nyt hiekka alkaisi palaa, olisi se todellakin mielelle makeinta. Silloin ei meidän olisi muuta tehtävää kuin hypätä satulaan ja ratsastaa täältä pois. Mutta kuinka te tuon asian selitätte?"
"En tiedä minäkään. Muuten käy tuo valoisa kohta yhä suuremmaksi. Ja tuulikin kääntyy. Se puhalsi lounaasta. Nyt se tulee suoraan lännestä ja käy yhä voimakkaammaksi ja kylmemmäksi. Mitä se merkitsee?"
"Pohjanpaloa se ei ole", sanoi Reitto. "Eikä täällä suinkaan ole nähty etelänpaloa."
Rankko oli tähän asti vaiennut; mutta nyt hänen täytyi puhua, jotta ei sydän pakahtuisi.
"Tuo valoisa kohta merkitsee jotakin", sanoi hän. Se on jonkinlaisessa suhteessa Koston Henkeen. Hän ratsasti juuri ikään etelään. Ehkä hänen majansa on siellä ja hän istuu nuotiotulensa ääressä.
Toiset olisivat taas mieluummin nauraneet, mutta he hillitsivät itsensä ja Reitto kysyi: