Niinkuin jo äsken mainittiin muodosti tuo kummallinen valoilmiö suuren puoliympyrän eteläiselle taivaalle. Siinä, missä tuon kaaren vasenpuolinen pää nojasi taivaanrantaan, näkyi nyt äkkiä jättiläissuuruinen ratsastaja. Hevonen oli musta, mutta ratsastaja oli valkoinen. Hänellä oli puhvelin muoto. Sangen selvästi saattoi nähdä pään ja siinä kaksi sarvea, kaulan tuuheine taaksepäin liehuvine harjoineen, sekä ruumiin, jonka takapuoli yhtyi hevosen takapuoleen. Tämän näön rajapiirteitä ympäröivät tulta säihkyväiset viivat. Hevonen laukkasi täyttä vauhtia. Se ei liikkunut eteenpäin suorassa viivassa, tahi toisin sanoen, tuon leimuavan puoliympyrän halkaisiaa myöden, vaan pitkin sen yläkaarta. Hänen allansa oli kappale maata, joka aina pysyi hänen jalkainsa alla.
Näin kiiti kummitus puoliympyrää pitkin sen korkeimpaan kohtaan ja sitten taas sen oikeata sivua alas sille kohtaa, jossa se yhtyi taivaanrantaan. Siinä katosi hän yhtä äkkiä niinkuin oli tullutkin.
Vaikka ilma nyt oli kylmä, tunsivat katsojat polttavan kuumuuden. Oliko mahdollista selittää tätä harhanäöksi? Ei, tämä oli selvä, kieltämätön todellisuus. He eivät löytäneet sanoja, lausuaksensa tunteitaan. Vaitelias intiaanikin huudahti kerta toisensa perästä: "Uh!" Se mikä teki muut puhumattomiksi, hellitti hänen kielensä siteet.
Tuossa he seisoivat odottaen ilmiön vielä näyttäytyvän — mutta turhaan! Vielä hetken aikaa leimusi yhtä kirkkaasti kuin äskettäin, mutta sitten alkoi kaari hälvetä ja säteet sammua.
Silloin kuulivat he kavioiden kopsetta takanansa. Siellä tuli ratsastajia. He pysähtyivät ja hyppäsivät hevosiltaan. Etummaisena oli Vanha Kovakoura.
"Jumalan kiitos, että vielä elätte!" huudahti hän. "Luulin teidät hukkuneiksi ja olin ihan varma siitä, että saisin kaivaa ruumiinne hiekasta."
"Niin pahoin ei tornado sentään ole meitä pidellyt", vastasi Heitto. "Olemme vaan saaneet siltä selkään. Te olette varmaan äärettömästi kiirehtineet; emme osanneet teitä vielä odottaa."
"Niin, olemme ratsastaneet, minkä hevosten kavioista lähti. Pitihän meidän pelastaa teidät. Sentähden seurasi meitä master Helmiaho renkineen, niinkuin näette. Olimme hyvin levottomat teidän tähdenne. Tornado sivalsi ihan Helmiahon ohi ja me näimme sen tuottamat vauriot, ja päätimme sen suunasta, että se oli teitäkin kohdannut. Onneksi on se hellävaroin teitä pidellyt."
Muutkin ilmaisivat ilonsa heitä nähdessään. Siinä oli Paavo, Pekka, Veijo ynnä Helmiaho muutamine renkineen. Molemmat ensimainitut olivat Vanhalta Kovakouralta kuulleet Hono-veljesten tulosta. He iloitsivat siitä, mutta eivät paljon siitä puhuneet, koska oli tärkeämpiä asioita tuumittavina.
Reitto kertoi lyhyesti, että henki kaksi kertaa oli ilmestynyt. Paavo ja Pekka ravistivat mitään puhumatta päätään. He eivät tahtoneet loukata kertojaa, lausumalla epäilyksiänsä. Helmiaho sanoi: