"Hullutuksia", keskeytti hänet Vanha Kovakoura. "Tuo on hyvin helppo selittää. Tuo tuli on ihan luonnollinen."
"Mitä tuolla sitten palaisi?"
"Kuiva kaktus. Niinkuin tiedätte, kasvaa Ljaano estakaadolla monen kilometrin alan niin taajassa kaktusta, ettei ratsastaja pääse sen läpitse. Jos kasvit ovat kuivia ja niihin varomattomuudesta pääsee ainoakin tulen kipinä, synnyttää se muutamassa silmänräpäyksessä oikean tulimeren."
"Niin se on", myönsi Helmiaho, "ja minä tiedän varmasti, että etelässä ja lännessä on melkoisia kaktuskenttiä."
"No, siinähän on meille tulesta selitys, ja kyllä me pian pääsemme noitten molempien luultujen aaveittenkin perille."
"Voi, voi", valitti Ontuva Rankko "Luultuja aaveita? Mistä olette päähänne saaneet, että niitä oli kaksi?"
”Olihan se nähtävissä. Ensimmäinen, päivällä näkyvä aave oli ehkä tuo valhe-upseeri toisessa muodossa; niin saammehan nähdä. En vielä osaa sanoa kuka tuo toinen oli. En tunne ketään, joka käyttäisi valkoisen puhvelin nahkaa.”
"Ei, olkaa hyvä, jättäkää minä rauhaan", herra Vanha Kovakoura! "Olen tosin sanonut, että te olette ainoa, joka saatte minua opettaa, mutta, mutta sittenkin vaan vissiin määrään. Tuolla taivaankannella ei voi kukaan ihminen ratsastaa, ja kuitenkin olemme me viisi omin silmin nähneet niin tapahtuvan."
"Niin, varjokuvat ovat liikkuneet ilmassa, mutta niitten alkuperät ovat maassa ratsastaneet."
"Varjokuvat! Onko mokomaa kuultu? En ole vielä koskaan eläessäni kuullut, että kuvat voivat ratsastaa ilman hapin lävitse. Miten nuo varjokuvat sitten oikeastaan olisivat syntyneet?"