Helmiaho ei ensin tiennyt mitä ajatella Hän pusersi ystävällisesti ojennettua kättä, ei antanut suoranaista vastausta, vaan pyysi herran "virkaveljen" istumaan ja koetti voittaa aikaa menemällä asumukseen tuomaan virvokkeita. Takasin tullessaan toi hän pari pulloa olutta ynnä kaksi lasia.
"Helkkarissa, tuopa oli hauskaa!" huudahti Rankko. "Olutta! Se on maistuva hyvältä! Tämän ääressä miehuullisen kaunopuheliaisuuden sulut aukenevat. Valmistetaanko tämmöistä myös täällä Teksasissa?"
"Kyllä, jopa suuretkin määrät. Teidän tulee tietää, että täällä on ehkä enemmän kuin neljäkymmentätuhatta saksalaista, ja johon saksalainen muuttaa, siellä myös varmasti tämmöistä valmistetaan."
"Niin, kauvan eläkööt humalat ja maltaat! Oletteko itse tätä villittyä tehneet?"
"En! Tuotan silloin kun sopii tynnyrillisen Koleman Citystä. Maljanne, herra Rankko."
Hän oli täyttänyt lasit ja kilisti Rankon kanssa. Mutta tämä sanoi:
"Minä pyydän, herra metsäherra, älkää vaivatko itseänne! Olen hyvin vaatimaton ihminen, älkää minua herratelko, vaan sanokaa ihan yksinkertaisesti: herra virkaveli! sillä helpommin pääsemme molemmin. En ole koskaan oikein voinut kärsiä tuota ruhtinaallista, kulkutaudinkaltaista hovisääntöä. Teidän oluenne ei ole huonoa. Miksi siis turmelisimme pitomme yltiöpäisillä ja tehdyillä uudenvuodentoivotuksilla? Eikö niin, teidänkin mielestänne?"
"Kyllä, kyllä!" nyökkäsi Helmiaho hymyillen.
"Te olette minun mieleiseni mies."
"Tietysti. Sen, jolla on sivistynyt, älykäs järki, täytyy olla vähän alentuvainen ja vapaamielinen. Mitä minuun tulee, ei se ole minun fakkilahjoillani ollut vaikeata. Mutta missä te oikeastaan olette opiskelleet?"