Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän, toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin mieltä juhlallisesti pöyristytti.
Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä ilmiö.
Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella lähenevän laaksoa.
Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.
Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti kuin pyrstötähden töyhtö.
Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.
Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä peljästyneitten miesten yläpuolella.
Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.
"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."
"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka pitää peliänsä keskiyöllä."