Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.
Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua, sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti. Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin, että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.
Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi veteen.
"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos en tietäisi että — — —"
Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen. Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut aikaansaada.
"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti apakhi-päällikkö.
"Sekö se on?" sanoi Karhunampuja. "Kuule."
Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.
Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa. Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun, septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.
Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta, suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen, toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson yläpuolelle.