"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt."
Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille, joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.
"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki vastustus oli mahdotonta."
Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.
Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä oli edessään.
"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?" kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."
Vanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:
"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."
"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"
"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi."