Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella puolella.
Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike. Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:
"Miehet ovat poissa."
"Kuinka se on mahdollista?"
"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."
"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson, lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja petoja."
Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat. Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.
YHDEKSÄS LUKU.
Erämaan Hengen asunto.
"My darling, my darling,
My love child much dear,
My joy and my smile,
My pain and my tear!"