Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.
Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja, terävästi huutaen "mitter mitter mitter."
Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista maissijyvistä.
Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty, sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat, kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.
"My heart-leaf, my heart-leaf,
My life and my Star,
My hope and my delight,
My sorrow, my care!"
lauloi neekerivaimo edelleen.
"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.
Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa, joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.
Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet olivat sen pois viruttaneet.
"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä. "Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä! Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi, my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli, nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti: