"Hm! Hän tuo toisinaan minulle muutamia kultamöhkäleitä. Siitä päätän, että hän jossakin on löytänyt kultaa."
"Sen minä hänelle suon, koska hän näkyy olevan meidän kansaamme. Tuntuu kamalalta kun ihminen ei tiedä, missä päiväntasaajan alla ensimmäinen kehtonsa on ollut. Me molemmat, te ynnä me, emme tunne tätä Hippokrateen tautia. Onneksemme tiedämme että meidän koti-ikävämme on suunnattava Saksanmaahan — — — 'sinne, sinne', niinkuin Galilei Mignonlaulussa niin kauniisti laulaa."
"Götheä te tarkoitatte."
"Enpä vainkaan. Minä osaan hyvin hyvästi erottaa Göthen ja Galilein. Göthe kuuluu kokonaan toiseen, korkeampaan kansakouluun. Häneltä ei herunut noin tunteellista runoa. Mutta Galilei on kaukoputkellaan ja eleegillisine pyrstötähtineen osunut siihen oikeaan tyroolilaiseen koti-ikävään, kun hän kirjoitti: 'Mä tiedän maan' —" Hän oli noussut seisomaan, lausunut värsyn kaikellaisilla eleillä. Nyt katseli hän maatalon omistajaa kysyväisesti. Tämä saattoi vaivalla pysyä totisena. Kun hän ei lausunut kehuvaa sanaa, kysyi Rankko pahoillaan:
"Näyttää siltä kuin runo ei teihin mitään vaikuttaisi. Onko teillä sitte niin raitis luonnonlaatu?"
"Ei, ei. Minä vaikenin vaan hämmästyksestä, kun niin tarkkaan ja kauvan voitte runoilian sanoja muistaa."
"Se on ylen helppoa. Minkä luen, sen minä tarkkaan. Ja jos se unohtuu, korjaan sen itse. Sillä tavoin en jää kiitosta paitse."
"Olette siis syntyperäinen runoilia."
"Niin, eipä paljon puutu."
"Silloin kadehdin teitä. Olen kerran kokonaista kaksi päivää vaivannut aivojani tekemällä syntymäpäivärunoa, mutta turhaan. En voinut huudahtaa: heureeka!" (löysin).