Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja lausui sitten apakhille:
"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"
Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.
* * * * *
Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten ratsastajien seuraamina.
Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.
Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä. He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko karavaani näytti olevan nääntymäisillään.
Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.
Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen, punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan kuolemaan.
Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti ponnistaen, Taivolan viereen.