"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa, että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme loppuvat."
"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin kulkemaan."
"No, sitte pysähdymme, että ne saavat levätä."
"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä liikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan nouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme mainitsemallenne kaktusvainiolle."
"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen kuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut. Katsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta ratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan, jos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei ole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi."
Hän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen tätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa, jotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei maininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät toista rauhoittavan.
Tuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä levisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio. Siitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä syy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä siis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion läntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen pohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se notko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi, että hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti siihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.
Päivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta hän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten, ratsasti hän yhä eteenpäin.
Siihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt joukko tummia pisteitä.
"Nuo ovat siirtolaiset!" huudahti hän iloisesti. "Minä tiesin heidän tulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan."