Tätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja ojensi kätensä tervehdykseksi.
"Ne ovat luultavasti samoja, joita me etsimme."
"Missä ne ovat?"
"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa kaktusvainiota kohti."
"Sitä en tunne."
"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä kotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta ylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta lävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään sinne kuolemaan."
"Kuinka kauvan tulee meidän ratsastaa, päästäksemme sinne?"
"Kolme tuntia, jos nelistämme."
"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme ratsastaessamme!"
Nyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo ratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa "kotkat" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen tutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen: