"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata!
Kuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi."'
"Kyllä, herrani", nyökkäsi Repo.
"Kyllä minä sitä ajattelin."
"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa tapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää teeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon roskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu."
"Kuka?"
"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä jäin eloon."
"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette, nuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä. Sitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän, mikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette taistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin mielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse aavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä."
"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona, kaktusmetsän tuolla puolen."
"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut.
Kertoisitteko minulle tuosta paikasta?"
Veri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut sitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.