Pitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei uskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas laukata.
Juuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita nyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu nousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan ratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan eteensä ja lausui:
"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää tänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja."
Hän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin hän palasi. Silloin hän kertoi:
"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja sen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa, eikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä olisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon kuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän vesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee meidän välttämättömästi hankkia sadetta."
"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano estakaadoa voivanne hankkia sadetta?"
"Luulen!"
"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin hyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin vaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen 'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?"
"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä, tarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui laajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia aimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!"
Hän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat häntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä uteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.