Hän viittasi oikealle puron yli. Veijo-neekeri pidätti hevosensa, varjosti kädellään silmänsä auringolta, joka jo oli alhaalla lännessä, aukasi omituisella tavallaan suunsa, voidakseen paremmin nähdä, ja vastasi hetken päästä:
"Kyllä se ole ratsastaja, pieni mies isolla hevosella. Hän tule tänne
Massa Rankon ja Masser Veijon tykö."
Kaukaa näkyvä ratsastaja tuli täyttä laukkaa, mutta ei ohjannut heitä kohti, vaan näytti aikovan vinosti heidän ohitsensa. Hän ei näyttänyt heitä huomaavan.
"Kummallinen ihminen", mutisi Rankko. "Täällä villissä lännessä tavallisesti ollaan iloisia, kun näkee ihmisen, mutta tuo ei näytä välittävän tavata meitä. Hän on joko ihmisvihaaja, tahi on hänellä paha omatunto."
"Huutaako Masser Veijo häntä?"
"Kyllä, huuda häntä! Sinun elehvanttitorveasi hän kyllä paremmin kuulee, kuin minun länsituulen suhinaani."
Veijo piti molemmat kätensä suunsa edessä ja huusi täyttä kurkkua:
"Halloo! Seis! Odota! Miksi pakene Masser Veijoa?"
Neekerillä oli todellakin ääni, jolla sopi herättää valekuolleen elämään. Ratsastaja pysähtyi äkkiä ja molemmat miehet kiirehtivät häntä saavuttamaan.
Lähemmäksi tultuaan havaitsivat he, ettei heidän edessään ollutkaan pieni mies, vaan nuorukainen, joka tuskin oli jättänyt poika-iän. Hän oli, samoin kuin nuo tunnetut kalifornialaiset veijarit, kiireestä kantapäähän puettu puhvelinnahkaan, ja kaikissa saumoissa oli ripsut. Päässään oli hänellä leveälierinen hattu. Vyönä oli hänellä leveä, punainen villanauha, joka riippui alas vasemmalta sivulta. Tässä oli käyräveitsi ja kaksi hopealla huoltua pistoolia. Polviensa poikki piteli hän raskasta, kaksipiippuista pyssyä, ja edessä, satulan molemmin puolin oli mejikkolaiseen tapaan nahkasuojus, asetettu säärien peitoksi ja varjelemaan niitä nuolilta ja keihäänpistoksilta.