Silmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:
"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."
Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko tarkasti häntä katsella.
Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.
Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja, suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.
Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut. Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden verraton kuva.
Sitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:
"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?"
"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle."
"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle semmoisen?"