"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta."
Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.
"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi valmistaa kai sen minulle?"
"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."
"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä."
"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?"
"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."
Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä voinut kuulla laukausta.
Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.
"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit. Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten sinä käyttäydyit?"