"Rankko", keskeytti silmänkääntäjä, "Ehkäpä itse Ontuva Rankko?"
"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni!
Kuinka se on mahdollista?"
Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi samalla kielellä:
"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen, on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle, yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."
"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia, mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"
Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa: "rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:
"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne. Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."
Hän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:
"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta. Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin teitä tuntemaan."
"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti rakastamaan."