Muuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi jälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä miehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken pysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä ihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu. Kuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli aukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten äsken näkemän korppikotkan työtä.
Tämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen ihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin ristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta villanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt hänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.
"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?", huudahti Jimi, hypäten hevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.
Timi hyppäsi myös hevosensa selästä ja polvistui kuolleen viereen.
"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia", sanoi hän, koeteltuaan kuolleen kättä ja rintaa. "Hän on kylmä, eikä veri enää juokse."
"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata, kuka hän on ollut."
Timi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka heitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.
"Seis!" huusi Kipsinen. "Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta vainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään."
Sekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin käsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua. Veljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:
"Mistä saitte sen älykkään ajatuksen, että me kuollutta ryöstäisimme?"