"Eipä niinkään paljon jäänyt. Helmiaho löysi minun makaamassa ohdakepensaissa, nosti minut hevosensa selkään ja vei kotiinsa. Makasin koko kuukauden kuumeessa, ja kun taas tulin tuntoihini, en enää tiennyt mitään. Olinpa unohtanut nimenikin, enkä sitä vielä tänäpäivänäkään muista. Ainoastaan sen hetken, jolloin ryöväys tapahtui, muistan selvästi. Mutta onnellisempi olisin, jos senkin olisin unohtanut, sillä silloin ei palava kostonhimo aina uudelleen pakottaisi minua ulos tuohon kamalaan erämaahan."
"Mutta minkätähden on annettu sinulle nimeksi Veri-Repo?"
"Sentähden että olin ihan verissä ja houraillessani usein mainitsin
Repoa. Siitä päätettiin, että se oli oma nimeni."
"Olivatko vanhempasi saksalaisia?"
"Luultavasti. Kun jälleen tulin tajuuni, en ymmärtänyt englantia enkä saksaakaan. En osannut mitään kieltä. Mutta oppiessani hitaasti englantia, ikäänkuin jotakin ihan uutta kieltä, aloin hyvin nopeasti puhumaan sujuvaa saksaa, niin että varmaan olin ennenkin sitä osannut. Helmiaho oli minulle isänä. Siihen aikaan hän ei vielä asunut nykyisessä uutisasunnossaan. Mutta minä en viihtynyt hänen luonaan. Mieleni paloi erämaahan niinkuin nuoren haukan, jolta korppikotkat ovat vanhemmat repineet ja jonka täytyy leijailla tuon verisen paikan ympärillä, kunnes hänen onnistuu saada murhaajan kiinni: Olkootpa vaikka sata kertaa häntä väkevämmät ja vaikka hän henkensäkin menettäisi: sen hän mielellään uhraa, sillä hänen kuolemansa on samalla heidänkin henkensä meno."
Hän kiristeli hampaitaan ja tempasi niin äkkiä hevostaan suitsista, että tämä nousi takajaloilleen.
"Saitko silloin myös tuon arven otsaasi?" kysyi Rankko.
"Sain", vastasi hän synkästi. "Mutta älkäämme enää puhuko tästä! Se saattaa mieleni liiaksi kuohuksiin ja silloin saattaa tapahtua, että laukkaan pois teidän luotanne ja saatte yksin ratsastaa Helmiahoon."
"No, puhukaamme sitte sen omistajasta! Mikä mies hän oli tuolla toisella puolella, vanhassa isänmaassaan?"
"Metsäherra, luulen ma."