"Mi-mi-mi-mitä?" huudahti Rankko. "Semmoinen minäkin olin."
Veri-Repo säpsähti hämmästyksestä, katseli tarkasti puhujaa ja lausui:
"Vai sinäkin? Sepä on sangen iloinen yhtymä."
"Kyllä vaan! Minun virka-urani oli sama. Mutta miksi hän jätti hyvän virkansa?"
"Suuttumuksesta. Luulen, että kysymyksessä olevat metsät olivat yksityisomaisuutta ja hänen isäntänsä oli kopea ja kärttyisä herra. He riitaantuivat, ja Helmiaho sai huonon todistuksen, jotta hän ei enään voinut saada uutta paikkaa. Silloin hän meni niin pitkälle kuin pääsi. Näetkös punaiset ja mustat tammiviidakot tuolla."
"Kyllä", vastasi Rankko, katsellen osotettuun suuntaan.
"Siellä me taas saavutamme puron, ja metsän takana alkavat Helmiahon maat. Tähän asti olet sinä minua kysellyt; nyt on minun vuoroni kysellä. Eikö tämän reippaan neekerin nimi ole Liukas Veijo?"
Tämän kuultuaan hypähti Veijo satulassaan, ikäänkuin olisi hän aikonut liukua hevoseltaan alas.
"Voi, voi!" huudahti hän. "Miksi Massa Veri-Repo soimaa kilttiä, urhoollista Masser Veijoa?"
"En tahdo sinua soimata, enkä loukata", vastasi nuorukainen. "Luulen olevani ystäväsi!"