"Minäkin muistan hänet yhtä selvästi kuin olisimme eronneet eilen. Hän oli kaunis poika, jonka tukka oli kuin kultaa ja silmät kuin ruiskukkaset", vastasi isoisä, yhä vielä kylmällä ja väkinäisellä äänellä, vaikka Bethlehemin ylistys nähtävästi oli hänelle mieliksi.
"Hän on vielä sellainen, joksi muistatte hänet, vaikka hän on vasta rumentanut kasvojaan."
"Rumentanut?" huudahti Enefa. "Miten niin? Mitä hänelle on tullut?"
"Se on hänen oma syynsä, hän on antanut kasvaa parran koko kasvoille. Tiennevätkö Herran enkelitkään, mikä pojan päähän pisti, kun hän laittoi itsensä sennäköiseksi. Ei kai hän lie vaivainenkaan, kun hän tahtoo salata rehellisiä kasvojaan."
Enefa rupesi taas tohtorin puolelle.
"Mutta Herralla Jesuksellahan myös oli parta ja pyhillä apostoleilla samaten. Katsokaa vaan pyhimyksiä kirkossa; ei ainoakaan ole parratta."
"Se on kyllä totta, mutta se onkin aivan toista. Tavalliselle ihmiselle se ei käy päinsä."
"Mutta teidän Otikinne ei ole mikään tavallinen ihminen", puolusti häntä Enefa innokkaasti, ja isoisä rykäisi taas.
"Sinun kanssasi on vaikea kiistellä", tuumaili Mrakot muori, "varsinkin kun Otik on kysymyksessä; hän ei tiedä, mikä puolustaja hänellä on sinussa. Mutta minä, jonka piti kiiruhtaa kotiin! Täällä minä seison ja rupattelen rupattelemistani ja estän teitä menemästä levolle. Hyvää yötä teille koko joukolle, Enefa, pidä kauniisti mitä olet luvannut! Tule, Anka! Isoisä, minulla on siunattu rukousnauha mukanani, jottei meille tapahtuisi tiellä mitään pahaa."
Isoisä vakuutti hänelle, ettei hänelle sellaisen turvan matkassa ollessa tapahdu mitään pahaa, ja Enefa saattoi heidät etehiseen ja sulki huolellisesti oven heidän jälessään.