"Enkö minä jo aavistanut, että hän oli hävittänyt mittansa", huudahti hän valittaen. "Niin, se on vasta kaunista! Tämä poika ei todellakaan tuota minulle muuta kuin huolia. Olen tuskin viittä minuuttia ollut huolehtimatta hänen sielustaan, ennenkun on sama onnettomuus hänen ruumiistaan. Kunpa hän vaan ei saisi keuhkotautia, sillä sen tavallisesti saa, kun hävittää mittansa. Kaikki tulee tietysti hänen tanssimisestaan ja tupakoimisestaan ja juhlailemisesta ravintoloissa iltasilla. Minä olen aina sanonut hänelle, että siitä tulee kerta kauhea loppu."
"Elkää toki luulko niin pahaa, Mrakot muori", rauhoitti häntä Enefa. "Se, mikä ei ole hyvä, voi tietysti tulla paremmaksi, yhtä hyvin kuin se voi tulla pahemmaksi. Kun vaan tohtori antaa mitata itsensä joka uusi perjantai, saatte nähdä, että hän saa kohta takaisin mittansa: keuhkotaudin saavat ihmiset silloin vaan, kun he jättävät sen tekemättä. Silloin pienenee heidän ruumiinsa yhä enemmän ja enemmän, kunnes se lopulta aivan kuihtuu. Mutta jos vaan tohtori tahtoo mittauttaa itsensä kunnollisesti heti alusta pitäin, tasautuvat kyllä mitat kohta."
"Minä en totta totisesti aijo kysyä häneltä, tahtooko hän vai ei", selitti kauhistunut Mrakot muori. "Hänen täytyy! Jospa kuitenkin tahtoisit auttaa häntä, Enefa! Olen varma, että hän kiittäisi sinua viimeiseen päiväänsä saakka! Jos hän ei tekisi sitä, ei hän ansaitsisi tulla parannetuksikaan. Mutta sitä en voi käsittää, miten mittauksen käy hänen täältä lähdettyään."
Mutta Otik vakuutti pyhästi, että hän antaa Enefan mitata itsensä vaikka kolmasti päivässä, ja ettei hän matkusta takaisin Pragiin ennen täyden määrän saantia. Tämä vakuutus teki äidin melkoista levollisemmaksi ja lempeämmäksikin. Enefa puolestaan vastasi ystävällisesti, ettei hän uskaltanut mitata tohtoria useammin kuin joka kuukauden ensi perjantaina, ja ettei tohtorin tarvinnut viipyä maalla sen asian tähden; jokainen Jumalaa pelkääväinen ihminen, joka uskoi sen, mitä hän teki, voi mitata tohtorin yhtä hyvin kuin hän. Ensimäisellä kerralla vaan tarvitaan joku, joka on tottunut.
Tämän jälkeen hän vaikeni; hänen kasvonsa muuttuivat ankaroiksi ja vakaviksi, ja hän pani langan, jolla oli mitannut, kuusin kerroin, leikkasi poikki sen molemmat päät ja heitti kaksi ensimäistä lankaa ulos puutarhaan ja molemmat toiset tuleen; kolmas pari täytyi tohtorin juoda lasista veden seassa. Jos Pragilaiset edes olisivat nähneet hänen hartautensa, jolla hän katseli valmistuksia. Ja mitä hän itse olisi sanonut, jos joku olisi hänen lähtiessään ennustanut hänelle, että hän ihastuneena nielee vatsaansa pari lankapätkää, jotka muuan talonpoikaistyttö on pannut hänen vesilasiinsa?! Uskomatonta se oli, mutta siltä täydellisesti totta. Hän joi todellisella, teeskentelemättömällä ihastuksella, sillä Enefa piteli hänelle lasia kuin sairaalle lapselle ja luki samalla mitä suloisimmalla, hartaalla äänellä:
"Tää juoma juo!
Se pyhän Johanneksen janon voitti.
Ja tää on tosi toivon' mun:
Se tehköön terveeks' myöskin sun!"
Mutta Mrakot muori ei ollut vielä hetikään rauhoittunut; hän ei tahtonut uskoa Enefan vakuutusta, ettei pojan laita ollut läheskään niin huono kuin hän otaksui. Hän tarkasteli poikaansa katsettaan kääntämättä, silmät kyyneleissä.
"Mieti nyt oikein, oikein tarkkaan, rakas, kulta tyttöseni", pyysi hän, "eikö ole olemassa mitään muuta, mitä voisit tehdä poika raukalleni, ettei tauti tarttuisi hänen ruumiiseensa?"
Enefa pani sormen otsalleen ja mietti kauan ja hartaasti. Miten se katse ja liike somisti häntä!
"En tiedä mitään muuta", vastasi hän, "kuin että hän sanoo näin, kun uusikuu on nousemassa: