Podhaiskylla oli kaunista, kauniimpaa kuin kellään muulla vuoristossa. Tupaa ympäröitsi tuuhea, tuoksuva puutarha, jossa oli kaikenlajisia hedelmäpuita. Sanokaa, minkä hedelmän tahdotte, ja ruvetkaa sitten hyviin väliin ukkovaarin kanssa — sillä hän se voi tarjota niitä! Kukkiakin siellä oli aika lailla, ja varsinkin iltasin ne tuoksuivat niin väkevälle, että Enefan päätä alkoi ihan kivistää, kun hän istui avonaisen ikkunan vieressä ommellen. Tuntui kuin joku olisi heilutellut kamarissa suitsutusastiaa.
Elkääkä luulkokaan, että vanhan tuvan tarvitsi hävetä itseään, vaikka olikin satavuotias ja vanhempikin. Enefan isävainaja oli lomahetkillään maalaillut ja siistinyt sitä, niin että se näytti aivan uudelta. Olisi tietysti tuntunut suloiselta saada hiukan oikaista jäseniään päivän istumatyön jälkeen, mutta joka ilta oli räätäli ruvennut veistämään ja maalaamaan ja siistimään ja puhdistamaan, niin että sai ihmeitä aikaan.
Tuparakennuksessa oli kaikkiaan neljä huonetta. Alakerrassa oli kaksi: yksi suuri, jossa isoisä ja Jenik makasivat, sekä yksi pienempi. Suuressa oli tulisija ja oli siinä äärettömän suuri, viheriäksi maalattu uuni toisessa nurkassa; pienemmässä makasi Enefa. Ulkopuolella oli kuisti, ja rakennuksen vierellä olivat navetta ja ulkohuoneet. Yläkerran huoneista oli toinen ruokasuoja; toisessa säilytettiin "Betlehemiä". Tämä Betlehem oli, Jumala ties, miten vanha; isoisä oli tehnyt sen nuoruudessaan ja järjestänyt sen rihmoilla, niin että kaikki — sekä ihmiset että eläimet — liikkuivat. Neitsyt Maaria keijutteli pientä Jeesuslasta, ja pyhä Jooseppi oli hänen apunaan, paimenet makasivat ja heiluttelivat polviaan seimen edessä, enkeli liiteli heidän yläpuolellaan kullatuilla siivillään, aasi ja härkä vierekkäin pilttuussa kääntelivät päätään, ja vähän matkan päässä seisoi metsästäjä, joka tähtäsi hirveen, kutoja istui kangaspuittensa ääressä ja kutoi, tahkooja tahkosi, talonpoikaisvaimo kirnusi voitaan, kaksi vuohta puski toisiaan ja kauimpana näkyi Jerusalem, jossa Herodeksen sotamiehet murhasivat hirveimmällä tavalla pieniä vasta syntyneitä poikalapsia.
Sanokaas, eikö se ollut ihmeellistä!
Ei ainoastaan kylän nuoret, vaan vanhatkin pitivät Betlehemiä oikeana ihmeenä. Jouluaatosta kynttilänpäivään saakka ei isoisä saanut tehdä muuta kuin viedä lapsia kamariin, jossa se oli, vedellä nauhoja ja selittää heille kaikkea. Niin kauan kun Otik Mrakot oli kotona, oli Betlehemistä oikea vastus isoisälle. Poika tuli hänen luokseen pari kertaa päivässä eikä koskaan voinut katsoa kyllikseen yläkerrassa olevia suloisuuksia; yhtenänsä täytyi isoisän näyttää ja selittää. Ennen muinoin olivat kaikki vuoristolaiset vaeltaneet Podhaiskylle joulunpyhinä nähdäkseen Betlehemin. Bilystä ja Bystrystä saakka oli tullut kansaa ajaen reissään. Mutta aikaa myöten oli alettu kääntää ajatuksia muualle. Kaikki muuttuu vanhaksi tässä maailmassa ja väistyy uuden tieltä.
Podhaiskyn lähin naapuri oli rikas talonomistaja Mrakot, oikein kelpo vanhankansan nainen. Hän oli lämpimästi kiintynyt heihin, varsinkin Enefaan, ja hän huokasi usein ajatellessaan, että näiden kunnon ihmisten täytyi olla niin köyhiä, kun sitä vastoin joukko tyhjäntoimittajia elää rikkaudessa ja ylellisyydessä. Itse hän ei koskaan voinut käsittää, miten voi tuntea itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi, jos ei omistanut monta tynnörinalaa maata ja kokonaista karjalaumaa. Mutta hän ei surkutellut heitä ainoastaan huulilla, kuten rikkaat joskus tekevät, vaan koetti myöskin kaikin tavoin auttaa heitä. Jenik sai alituisesti käydä työssä hänen kartanossaan, ja hän oli luvannut tehdä hänet aikuiseksi tultua työnjohtajakseenkin. Muori huomasi, että pojasta kyllä mies koituu, vaikka hän tätä nykyä tekikin mieluummin vihellyspilliä, kesytti oravia ja harakoita ja laittoi ansoja linnuille, kuin kassaroi koivuja lampaiden ruuaksi ja vartioi hanhia ja lehmiä.
Paitsi Podhaiskyja ei Mrakot muori seurustellut kenenkään muun kylän asukkaan kanssa. Ukkovaarin luo hän meni saamaan neuvoja; Jenik ratostutti häntä päähänpistoillaan ja Enefa oli hänen lohdutuksensa ja tukensa. Mrakot muorilla oli syvä sydänhaava. Hän oli kärsinyt yhtä suuren ja korvaamattoman tappion kuin Enefakin ja se lähensi heitä toisiinsa. Molemmilla heillä oli taipuva mieli ja tunnokas sydän, ja siitä syystä he ymmärsivät toisiaan niin hyvästi Ainoa erotus oli se, että Enefa oli korkeampi-, ylevämpisieluinen. Mrakot muori taipui hänen tahtoonsa ja käyttäytyi ikäänkuin nuorempi ystävä vanhempaa kohtaan. "Se tyttö vasta osaa saattaa vaivaisen sielun autuaitten asunnoille", sanoi hän silmät kyyneleissä, sen jälkeen kun he olivat keskustelleet muutamia tuntia ja hän oli valitellut surujaan tytölle.
Ainoastaan kolme vuotta oli Mrakot muori elänyt yhdessä miehensä kanssa, ja sillä aikaa hän ei ollut nauttinut paljoa onnea. He eivät olleet ottaneet toisiaan rakkaudesta; molemmat he olivat antaneet pois sydämmensä, mutta vanhemmat yhdistivät heidät, ja mitä he eivät tahtoneet, sitä täytyi heidän tahtoa, ja mitä he tahtoivat, sitä he eivät saaneet tahtoa. He menivät käsi kädessä alttarin luo, mutta heidän rahansa olivat ainoat liiton tekijät. Tyttö todellisena ja rehellisenä vaimona unohti kuitenkin pian miehensä tähden komean, kelpo nuorukaisen, joka oli ollut hänen ensimmäinen rakkautensa; mies sitä vastoin ei antanut vaimolleen koskaan anteeksi sitä, että hänet oli pakotettu ottamaan tyttö vaimokseen ja ettei hän ollut saanut sitä, jota oli tahtonut. Hän käyttäytyi edelleenkin kylmästi ja vieraasti eikä sanonut vaimolleen koskaan ainoatakaan ystävällistä sanaa, vaikka tämä olikin sekä kaunis että komea ja hyvä ja vilpitön sydämmeltään. Luultavasti johtui hänen vastenmielisyytensä siitä, että hänen ensimmäinen morsiamensa oli heittänyt kourallisen hautausmaan multaa heidän väliinsä, juuri silloin kun he vihkimisen jälkeen tulivat ulos kirkosta. Muoria kiusasi, kun hän muisti miehensä kylmyyden ja vihaisuuden, vielä tämän kuoleman jälkeenkin, ja vaikka mies nyt olikin maannut haudassa kolmattakymmentä vuotta, kärsi hän siitä yhä vieläkin.
Heillä oli yksi ainoa lapsi, poika, joka oli isäänsä kuin marja. Hänelle edes hän olisi tahtonut omistaa rakkautensa, mutta vainaja oli pannut tähän esteitä eikä poikakaan näyttänyt olevan erittäin kiintynyt äitiin. Mrakotilla oli Pragissa veli, joka oli asianajaja, ja tämän hän teki pojan holhoojaksi, ja määräsi, että koska kylässä ei ollut mitään korkeampaa koulua, Otik kasvatettaisiin sedän kodissa: jos hän näytti halua lukemiseen, sai hän jatkaa lukujaan ja tulla tohtoriksi samoin kuin setä. Mitä voikaan Mrakot muori tehdä? Aikoja myöten täytyi hänen kuitenkin jättää poika langolleen. Hän toivoi kuitenkin, että Otik ikävöisi kotiin hänen luoksensa ja että hän jonakuna kauniina päivänä aivan odottamatta ilmestyisi kotikartanolle; sillä pakottaa häntä lukemaan ei ollut kuitenkaan ollut isän tarkoitus.
Mutta setä osasi laittaa asiat niin, että Otik ei tuntenut vähintäkään halua jättää Pragia; päinvastoin miellytti häntä kaupunki ja kaupunkilaiselämä niin suuresti, ettei hän koko opintoajallansa kertaakaan tullut kodissa käymään. Loma-ajat hän vietti setänsä kanssa matkoilla ja niin ihmeellisesti osui aina, etteivät he koskaan palanneet Pragiin ennen kun viimeisenä päivänä, jolloin luonnollisesti ei ollut enää aikaa matkustaa Jeshtshediin. Holhooja pelkäsi nimittäin, että äiti ottaisi pojan luokseen ja kehoittaisi häntä jättämään luvut mielestään, ja se olisi vähentänyt suuresti asianajajan tuloja, sillä veli oli määrännyt suuren summan pojan ylläpidoksi. Jos Mrakot muori tahtoi tavata poikaansa, täytyi hänen matkustaa Pragiin, ja siellä osasi holhooja aina asettaa niin viisaasti, ettei hän koskaan jäänyt kahden kesken pojan kanssa niin kauaksi, että olisi ennättänyt keskustella vakavasti hänen kanssaan. Hän palasi aina kotiin raskaalla sydämmellä, vaikka Otik luki ahkerasti ja edistyi pian, eikä äiti koskaan kuullut hänestä mitään moitteita.