"Minkä tähden sinä itket?" kysyi Otik epävarmalla äänellä.
Jenik oli oikaissut itsensä.
"Sen te tiedätte parhaiten itse", vastasi hän, tarkastellessaan tohtoria ynseällä, halveksivalla katseella.
"Miten minä voisin tietää, mistä sinä laittaudut tillittämään, senkin hölmö!"
"Minä kuulin jok'ikisen sanan, jonka te sanoitte, kun te vakuutitte, että te vaan kujeilitte minun sisareni kanssa. Mutta se, joka kujeilee rehellisen ihmisen kanssa, se ei ole itse rehellinen."
"Joko sinä kuulit aivan väärin, tai olet sinä kuvitellut mielessäsi kaikki", sanoi tohtori koettaen epätoivoissaan päästä asiasta erilleen.
Jenik ainoastaan hymyili halveksivasti.
"Minä vakuutan sinulle, että sinä kuulit väärin; meillä ei ole ollut edes puhettakaan sisarestasi. Mutta asianlaita on se, että sinä kannat minulle salaista vihaa etkä soisi minun tulevan teitä tervehtimään. Nyt sinä luulet estäväsi sen sillä, että panet minusta kokoon muutamia valheita… Jos sinä todellakin suutuit minuun silloin kerta, siitä että minä tartuin sinuun kovanlaisesti kiinni ja huusin vähän liika kovaa, niin voit kai antaa sen olla uneuksissa. Kas tuossa on sinulle kolikka kaupan tekiäisiksi, ja heitä nyt kaikki tyhmät kuvittelut mielestäsi."
Näin sanoen otti tohtori suuren, kirkkaan hopearahan lompakostaan ja tarjosi sitä pojalle.
Mutta Jenik vetäytyi kiivaasti taapäin.