"Rahan te voitte pitää itse!" huusi hän vihoissaan. "Minä en anna lahjoa itseäni. Minkä minä kuulin, sen minä kuulin, ja minä aijon kertoa sen sanasta sanaan Enefalle, jotta hän saa tietää, minkälainen te olette…"
Ja ennenkun tohtori ennätti estää sitä, oli Jenik jo hyökännyt rajusti portaita alas ja ulos pihalle.
Tohtorin täytyi seista hyvän aikaa ja miettiä, ennenkun hän muisti, mitä varten hän oikeastaan oli tullut vinnille. Lopulta hän sai huudetuksi Ankaa ja käski häntä laittamaan lämmintä vettä maljaksi. Jenikin uhkaus oli aivan kuin halvannut hänet; hän tiesi, että poika panisi sen täytäntöön.
"Enefa ei ole uskova häntä", lohdutteli hän itseään; "ja vaikka hän uskoisikin, luottanee hän kuitenkin enemmän minuun, kun minä sanon hänelle, ettei se ole totta. Olisipa kaunista, jos hän uskoisi enemmän tuollaista poikanaskalia kuin minua!"
Tohtori palasi sisään. Hän tunsi olevansa harmillisella päällä. Hän joi olutta, viiniä, punssia — kaikkea, mitä hänen ystävänsä kaatoivat hänelle; hän tyhjensi lasin toisensa perästä heidän onnekseen, nauroi ja laski leikkiä, mutta sillä aikaa vaivasi pistävä oka hänen sydäntään. Mitähän Enefa sanoo, kun poika tulee kotiin ja kertoo kuulemansa? Tämä kysymys kiusasi häntä yhtenänsä — hän koetti turhaan päästä siitä erilleen, turhaan työntää sitä luotaan, karkoittaa sitä. "Hän ei tule uskomaan Jenikiä", vastasi hän itselleen puoleksi koneellisesti; "hän ei tule uskomaan Jenikiä", kertoi hän, noustuaan seisomaan ja mentyään ikkunan luo luodakseen katseen pieneen tupaan.
Mutta vaikka hän oli ainakin sata kertaa iltapäivällä antanut itselleen sen vastauksen, ei hän sittenkään voinut saada rauhaa mielessään. Lopulta hän kysyi Jenikiä: pojan kasvoista hän voisi arvata, miten asiat olivat hänen kotonaan.
Jenikiä ei ollutkaan saapuvilla. Ei kukaan ihminen voinut käsittää, minne poika oli joutunut, selitti Anka; hän oli livistänyt tiehensä ja jättänyt oluthaarikan vinnille. Sepä vasta oli kauniisti tehty, kun hänellä oli työtä joka nurkassa, koko talo oli ylösalaisin, sen jälkeen kun nuo vieraat herrat olivat tulleet; heille piti olla milloin sitä, milloin tätä eivätkä he näyttäneet koskaan saavan tarpeeksensa, ei ruokaa eikä juomaa. — Viimeistä hän ei luonnollisesti sanonut ääneensä.
"Ei kai tämä ole ensi kerta kun hän juoksee tällä tavoin tiehensä, juuri kuin tarvitsette häntä parhaiten?" tiedusteli Otik.
"On kyllä, sehän se juuri on kummallisinta", vastasi Anka innoissaan.
"Hän on muutoin hyvin tarkka."
Tohtori alkoi epäillä, etteivät nyt asiat olleet mökissä oikealla tolalla.