Tuoss' allasi nurmikko nuortea on, hete vieressä kirkas ja tahraton, kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluksi lyö, on kaukana kaiho, loittona yö — kai täällä sun sielus säilyy.
Kai säilyvi myrskyltä maailman tuo kukkanen kentältä taivahan niin tuoksuvan tuores, hento. Elon synkeät synnit ja murheet sen urat uurtais otsahan impyen, joka noille on vieras vento.
Nuku lapsonen nurmella keväimen, puron varrella puhtahan lähtehen, nuku kukkain keskessä aina. Tähän vuorilta tuuloset vilppaat käy, kylän raition ruokottuus ei näy, kylän raskahat ilmat ei paina.
Kunis häipyvi surkea siivottuus, kunis koittavi puhdassa päivyt uus, sinis nukkuos piilossa täällä! Kera tuoksuvan kentän ja keväimen, kera kukkien, lähteen ja leivosten, sinut tapaaki vain maan päällä.
Sua onnessa tuossa en häiritseis, vaikk' katsees kylläkin murheeni veis — pyhän, puhtaan uinuthan unta. Mun ihailla kainoutta sentään suo, jota kertovi kasvosi kauniit nuo — sydän lie myös valkeempi lunta.
Ihasteltua hetkisen, kunnes sun on syöpynyt piirteesi mieleen mun, pois loittonen kiertäen kaarteen; taas tultua myrskyhyn, maailmaan, minä kummana kaikille kertoa saan, ylimaat min kätkevät aarteen.
Nuku, lapsonen, helmassa vuoriston, kevyt huokua syyttömän rinnan on — kevät-taivonen päälläs päilyy. Ylä-ilmassa leivonen lauluks lyö — on kaukana kaihon ja synnin yö — kai täällä sun sielus säilyy.
Harzin vuoristossa elok. 1889.
MEMENTO MORI!
(Veistokuvaryhmä Lontoon Kristallipalatsissa.)