Kun viima vinkuu ja mastot laulaa ja laivan touvissa tuuli soi, kas, silloin kuoroon mä myöskin yhdyn, ja myrsky säistäen mellakoi.
Tuo myrsky poistavi mustat pilvet, ja taivon siintävän seijastaa, ja ilma muuttuu ja tuuli tyyntyy ja meri rantoja heijastaa.
On muiden mielehen luonto tyyni, ja leivon laulu ja illansuu, mä nautin parhain, kun myrsky pauhaa, kas silloin nuortuu ja norjistuu.
Siis vello vahtoa, aallon Ahti, ja sävel soios sä myrskysään! — Mä lennän laulaen ilman halki ja kiidän kilvalla tuulispään!
Pariisi 29/3 1890.
MUN ISÄNI KALLIHIN KUOLEMA VEI.
Mun isäni kallihin kuolema vei, vei osan mun onnestainkin; hän luokseni koskaan palaja ei — mut palaapa sentään vainkin.
Tuoss' seisovan näen hänen sängyllään, hymy herttainen huulilla kiertää, mua neuvoo käymähän elämässäin sitä tietä, mi vaikeena viertää.
Oli reipas itse hän käynnilleen ja katseensa kirkas, suora, vapa myös oli aina hän aatteilleen ja oikeus ojennusnuora.
Oli tarmokas, sitkeä, ahkera, oli oikea Suomen miesi — isänmaata ja perhettä, kansoa, hän työllähän palvella tiesi.