Mut kuolema häntä jo huhuilee manan virran toisella puolla, hän tyynenä Tuonelle hymyilee: jalon helppoa aina on kuolla!
Hän katsoi katsehen viimeisen niin suruisin silmäyksin ja alkaa tutkimusretken sen, jonka tuntevi unelma yksin.
Mun isäni kallihin kuolema vei, hänet peittävi musta multa, ja luokseni koskaan palaa ei hän retkeltä aloitetulta.
Mut hautansa kummun kun tuonottain taas kukkaisilla mä täytin, soi isäni ääni mun korvissain: käy tietä sä, jonka mä näytin!
1890.
SURUTONNA SUOLLA SORSA.
Surutonna suolla sorsa, kaihotonna rannan kaisla, murehetta marja mäellä, tahratonna taivon tähti — minä yksin ihmislapsi, minä mustan murheellisna, mulla aattehet apeat, mielikaihot karvahimmat.
Itkemättä ilman impi, päivän paiste pääskysillä, kesä kedon kukkasilla, huoletonna pellon perho — minä yökkö yöllä itken, huudan huuhkaja surusta; miksi yökkö itkenenkin miksi huuhkaja huhatan?
Mitä itken, en mä tiedä, mut on mieleni muretta, sydän syttä synkeämpi — itkenenkö ihmisyyttä, ihmiselon ontevuutta, kun en tiedä tarkoitusta koko maailman menolla.
Vaiko itken itseäni, kohtaloni kolkkoutta, ett'en ole kentän kukka taikka kaisla kotirannan, kun en kurja kumminkana oloihini onnen tyydy, mutta turhia uneksin.