Oisin ehkä niinkuin tuossa kumppalini kunnokkaampi, joll'ei lahjoilta parempi: käypi tietä tarvottua, syöpi ennen syötettyä, hän on kullan kiltti lapsi, työhöns itse tyytyväinen.
Miks en liene moisten lainen, nuo on mieleen mahtimiesten, ikiriemuks isänmaalle; miksi kylvit kaiken luoja, kylvit sy'ämmehen säkenen, tuota tulta kalvavaista, jok' on kohtalon kirous?
Miksi annoit hengen hellän, vapautta vaativaisen, miksi turhat tiedot, taidot, miksi joutavat unelmat? Oisit antanut avuja täällä tärkeämpiäkin: mielen maltin, kovan luonnon, vanhan mielen, valhekielen.
MUN VUODENAIKANI EI OLE SYYS.
Sä ehtootaivoa ihailet, sen ruskoa, kultaisuutta, ja kylläykään sinä tuohon et, on aina se sulle — uutta.
Ja lempi-aikasi sun on syys, min vuoksi, en sitä tiedä. Ja hauskin, väität, on menneisyys, et nykyisyyttä sä siedä.
Tuon muinaisaikasi ehtoisan kuvituksesi voimalla kultaat ja aatteet tään nykymaailman vain hautahan kylmään multaat.
Trubaduurein lauluja laulellen unelmissas näät ritareita, elät seurassa henkien menneiden, jumalaskin lie joku — seita.
Tää aik' ei mun ole aikani myös, on velttoa, voimattuutta, mut tuolla jo tuikkaa tähtiä yöss': ne tietävät aamua uutta.
Mua miellytä ei tää nykyisyys, ei muinais-aikojen taika, mun vuodenaikani ei ole syys, vaan tou'on ja toivojen aika.