Kevät raitis vuodenaikani on, vain sillä on voimaa luoda, säde yksin nousevan auringon voi huomenen uuden tuoda.
Siks nykyisyys sua siedän vaan, ett' toivon toukoa sulta, mut koito en nää sun toukoakaan, mun peittävi silloin multa.
Pariisi 20/3 1890.
PÄIVÄN LASKIESSA.
Nään taakseni taantuvan taantumistaan ajan lapsuus-onnen ja uskon, ja menneisyyteni taivaalla vaan näen kultaisen kauniin ruskon.
Olin onnellinen, kun luojassain näin taaton mä hellän ja rakkaan: hänen suojassaan kun lienen mä vain, heti vaikerruksista lakkaan.
Vaan nyt on lapsi jo viisastunut, tuon unelman maailma vienyt, ihannett' en usvaksi arvannut, en luojaani luonnoksi tiennyt.
Nyt etseissä taattoa taivaista — kuten tein minä ennen lassa — hetikohta on kohtalo vaivaista mua ilkkuen pilkkaamassa.
Ja turhaan lempeetä silmääs sun nyt etsivi huokaava henki, ijäisyyden mustaksi kuiluks kun on tiede jo muuttanut senki.
Voi kuinka se sentään raskast' on ero tehdä kaikesta siitä, mikä lassa on onnemme talveton — ja kun kenkään tuosta ei kiitä.