Kun on toiveet tuiki suuret, suuri myös on pettymys — tyynny, taltu, myrskymieli, se on sentään — täytymys!
Heitä tultes turhat roihut, vaivu tuhkaan tunteines, pohjan viiman vilu henki jäätää sentään sydämes.
Kätke lempes liiat liekit poves pohjaan syvimpään, sinne hautaan harmahimpaan, kunne toiveet kätketään.
Sitten hauta-ristin lailla kertoo silmäs katsehet: Tässä lepää lemmen leimut, nukkuu nuoret toivehet.
Siis jos mua säälit, impi, liiku hiljaa haudallain, ettei ottais tulta tunne, jonka uneen kerran sain!
MÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.
Kera kultani rantoja kuljeksin ohi kumpuen, jolla me muinoisin oli istuttu iloa lyöden.
Tähän jäimme … ja kumpikin vai'ettiin, suviaikojen riemuja muisteltiin.
Allani peilinä päilysi lampi, ylläni siintävä kuulteli taivas, eessäni karkeli lämpöinen auer ja vierellä impeni istui.
Mä onneni muistoja ääneti nautin ja silmillä armahan silmiä etsin — vaan silloinpa nurmella rakkaan kummun nään orvokin suuren ja kalpeen.