Paljo oli Lullella ja Yrjöllä puhelemista, ainahan sitä vanhoilla tutuilla piisaa. Eivät he huomanneetkaan, että olivat muusta joukosta jälkeen jääneet. Mutta siinä se oli jutellessa matkakin kulunut, niin että Alppilan kukkula jo vähän matkan päässä häämötti ja ylioppilasten raikas laulu huvilan balkongilta vastaan helähteli.
Vilkasta oli elämä huvilan edustalla. Pöytiä oli aseteltu toistensa viereen hiekkaselle tasangolle ja niiden välillä liehui valkolakkeja tuoleista riidellen ja kilvoitellen. Kyypparit pujoitteliivat ihmisjoukossa kuunnellen ja muistoonsa tarkasti painaen, mitä kullekin pöydälle tilattiin ja joka taholta kuului vihellystä ja sihittämistä: "psss! vaktmästare!" Mutta eihän ne jokapaikkaan kerralla revenneet, saivat kuin saivatkin toiset odottaa hiukan aikaa.
Loitompaa katselivat hetkisen tuota mylläkkää Lulle ja Yrjö, jotka nyt jo olivat törmän päälle päässeet. Katselivat noita ilosta pyräkehtäviä seurueita tuolla metsän rinteessä, jossa näppärät, punaposkiset impyset viiniä maistelivat ja kilistelivät ilvehtivien, leikkiä laskevien poikien kanssa ja nauroivat heidän sukkeluuksilleen, jotta paisuva, pullea povi hykähteli; katselivat kuinka papat ja mammat tyytyväisinä istuivat pöytiensä ympärillä lyyrylakkista poikaansa katsellen ja ihastellen.
Monta kertaa he tuon näytelmän olivat nähneet, niin Yrjö kuin Lullekin, mutta aina sillä vain oli oma tuoreutensa ja uutuutensa, niin kuin keväälläkin pitkän talven perästä.
"No, veli, mistäs me sitten saamme paikat itsellemme?" kysyi Lulle
Yrjöön kääntyen.
"Näyttääpä siltä, kun saisimme katsoa päältä koko lystin pitoa! — Mutta äläpäs huoli, lähtäänpäs tuonne sisälle ja koetetaan saada sijaa tässä nurkkakammarissa, jossa niin usein ennenkin on istuttu ja puheltu."
Niin lähtivät ystävät pujoitteleimaan väkijoukon ja pöytien välistä. Eikä viipynyt kaukaista ennenkuin istuivat nurkkakammarissa kahven ja liköörin edessä … tällä kertaa täytyi Yrjön välttämättömästi saada "pluusata" ystävälleen, sillä Lulle oli niin monta kertaa ennen hänen edestään maksanut. Lasi toisensa perästä tyhjeni, täyttyi, taas tyhjeni ja täyttyi … ystävykset katselivat menoa tuolla ulkona ja puhelivat entisistä muistoista ja hauskuuksista, joita ennen vanhaan yhdessä olivat viettäneet.
Vähitellen olivat he joutuneet tuohon omituiseen tilaan, joka mielet niin pehmeiksi ja tunteellisiksi tekee, joka sydämmen sulut aukoo ja tunteen virtaukset höllistää ja kahleistaan päästää. Yrjö se etenkin taas miettiväiseksi kävi ja hajamielisenä nuorten meluavaa laumaa katseli ja tyttöjen punoittavia poskipäitä ja virkeitä silmiä…
Ne muistuttivat niin elävästi entisiä aikoja, jolloin hänkin oli nuori ja toivehikas, tulinen ja innokas ja jolloin hänkin lietsoi virkeyttä innokkailla puheilla ympärilleen, maljojen ääressä.
Mutta poissa oli nyt silloinen into ja tulisuus, rauvenneet olivat elämän entiset ihanteet, noin vähitellen, kuni ehtoopilvien rusottava punerrus, olivat ne vaalenneet ja läpikuultavimmiksi käyneet, kunnes hän vihdoin oli jäänyt kuivaksi kelopuuksi töröttämään. Ja semmoiseksi juuri tunsi hän nyt itsensä tässä nuorukaisjoukossa … oli kuin vanha kelo nuortean näremetsän keskellä … ja sepä se häntä ajattelutti ja mietitytti.