Elli hymähti itsekseen ja vetäsi juuri viidennen tikun kudelmasta irti.
"Saipa se 'pitkän nenän' kerrankin toki … onkin se aina muistuttelemassa … milloin paljo, milloin vähän, paraiksi sitä ei koskaan tehdä arvaa!"
Etäisiä säveliä vielä peli-Jussin viulusta kuului ja niiden haihtumista Elli taas kyynärpään varassa kuunteli… On niillä taas siellä aika remakat … ja kun Tuovilankin kylästä kuuluvat tulevan! Mahtaa sinne Kantolankin Pertti mennä … ja Saara, missäpä he muuallakaan?… Ja siitä se mieleen johtui, että saattaisi tuolla joskus … vaan mitäpä tuolla, eipä siellä kumminkaan muut tanssittaisi, kuin Kantolan Pertti … ja tytötkin, Kautisten Mari varsinkin, karsain silmin katsoisi, että tännekö tuokin mukamasti…
Rannasta venehuoneelta päin asteli polkua ylös talon Janne. Kummapa, ett'ei hänkään muiden joukossa ollut, vaikka olihan tuo jo parissa kymmenissä.
"Niitäkö sinä minun sukkiani, Elli?" … kysäsi hän ja Ellin eteen pysähtyi.
"Niitä, itsehän sanoit niillä kiireen olevan", virkkoi Elli vähän ivallisesti.
"Ei niillä nyt semmoista kiirettä ole, että pyhänä … en minä sitä niin meinannut."
"Pyhä tai arki … yksiinpä ne minulla käyvät, ja pitäneekö tuo
Luojakaan niin tarkkaa lukua ruotilaisista ja — äpäristä!"
Elli oli tänään tavallista pistelijäämmällä tuulella eikä hän oikein käsittänyt, mikä nuo sanat suuhun toi. Ja silmissäkin alkoi niin kostealta tuntua, että hian suulla piti pyyhkästä ja pää alemmaksi painaa.
Hämilleen Jannekin joutui eikä oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä olihan hän ennen pienempänä näillä nimillä monestikin Elliä nimitellyt. Heinän kortta hän suussaan vähän aikaa pureksi ja pikkukiviä aitan seinää vasten potkiskeli ennen kuin taas sanoa jotakin saattoi.