"Eikö mitä, eivät ne semmoista tohdikaan toki, kun minun kanssani tulet. Varokoot korvuksiaan, jos paljo turisevat." Janne oli oikein innostunut ja näyttikin aika miehevältä Ellin silmissä, ja Ellikin oli taas kuin eri tyttö ja kulmain alta leimahti niin vilpittömän ilon liekki, kuin lassa ollessa marjanpoiminnassa tai rannassa Tuuteron Matleenan kanssa polskaroidessa.
"No olisiko tuonne sitten?" … sanoi Elli ja kudelmaansa kokoili, "ei sinun kaukaista tarvitse minua odottaa, Janne!"
Ketterästi hän kynnyksen yli hyppäsi, kudelmansa nurkkaan viiletti ja portaita myöden yläluhtiin kapusi vaatteitaan muuttamaan. Janne katseli hetkisen Ellin perään ja lähti sitten kodan eteisestä purjetta ja airoja hakemaan.
"On, peto vieköön, siinä tyttöä kerraksi tuossa Ellissä! Vahinko se on, että se ruodille joutui … ja ikänsä on haukuttavana ollut! Tarvitsisi se hänkin muiden seuraa ja huvitusta … nuorihan tuo on hänkin vielä!"
Janne otti purjeen ja airot olalleen. "Huoparit nuo näkyvät olevankin venehuoneella! — Niin, saapa nähdä, mitä sanovat, kun minä Ellin kanssa tulen. Mahtaa Kautisten Marin harmajat silmät oudosti paistaa ja malttaneeko Purolankaan Aatu mahtailematta olla? Vaan ruvetkootpa he paljo herjailemaan, niin — — en tosiaankaan tiedä, mutta siitä tuntuu, ett'en alallani pysyisi… Eipä sillä, että minä hänestä juuri niin paljo piittaan, vaan syntihän tuo tyttöä … nuorihan tuo on ja — hm! — niin, kaunis kanssa, ei sitä kieltää saata!"
Tuskin oli Janne purjeen, airot ja huoparimet sijoilleen saanut, kun Elli karttuunipuvussaan jo rantaan tulla humisti. Ei Ellillä peiliä ollut, mutta ei hänen sitä hävetäkään olis tarvinnut: tuossa siniraitaisessa läningissään hän oikein näppärältä näytti ja tummanruskea tukkansa riippui olkapäällä niin paksuna palmikkona, että monenkin tytön olis kateeksi käynyt.
"Mitä sinä tuosta kontista muassasi laahaat?" kysyi Janne kummissaan, kun Ellin näki kontti selässä tulevan.
"Minä menenkin jo tältä tieltäni Likopurolle, niin ei tarvitse kahakäsin kulkea", sanoi Elli iloisesti ja konttinsa veneen keulaan laski.
Ei se oikein Jannen mieleen ollut … nauroivathan ne, kun kontin kanssa. — — Vaan samahan tuo sentään oli … ja niin lykkäsi hän veneen vesille ja perään itse kömpi. Pian oli purjekin reilassa ja vene laitatuulta mennä huhkasi, että vaahto keulassa porisi.