Nyt sen Janne selvään kuuli ja täytyihän toki omia korviaan uskoa. Semmoisella jälellä siis Elli todellakin oli, ett'ei mistään pitänyt viiliä … ei siitäkään, jos katumampselli oli eli muu kylän ruoja!… Vaan niin se sittenkin Jannesta tuntui, että hän Elliä rakasti, vaikka semmoinenkin olisi. Ei se Elli niin huono ollut, kuin hän itseään nimitteli ja kyllä se vielä kohentua saattais ja ihmiseksikin tulla, jos — — — ja niin oli Janne todellakin itserakas, että luuli voivansa Ellin kääntää, kunhan oikein sydämmelle puhuisi.
"Me olemme lapsuudesta asti ystäviä olleet Elli…"
"Niin sillä tavalla, että Kallen kanssa aina minua sorritte ja äidillenne minun päälleni kantelitte", nauroi Elli pilkallisesti, "kyllä minä ne ajat hyvin muistan, aivan hyvin!"
"Niin ennen pienempinä, kuin ei älytty, että eihän se sinun vikasi ollut…"
"… Vaan äitisi, niinhän ajattelit sanoa? Mutta minä siitä kumminkin aina kuulla sain ja jos ei juuri sanoilla sanottu, niin kyllä se muuten tuntea annettiin … ja sitten se Mattilan emäntä pastorille lupasi tuosta ruotilaisen kutaleesta äiti vainajansa perintösynnit ottaa … ha, ha, haa … ja ottihan se toki emäntä kulta!…" Elli nauroi niin kolkosti ja katkerasti, että Jannesta tuntui, kuin jääpuikolla olisi selkärankaa viiltänyt.
"Elli, elä sinä tekeydy pahemmaksi kuin oletkaan, et sinä kuitenkaan niin paatunut vielä ole, kuin luulet olevasi, sen minä varmaan uskon. Jos sinä entiset unohtaa voinet ja tuon tapauksen Soiluan niemellä muistanet, niin — — ja jos minusta huolinet semmoisena kuin olen, niin — — — enkä minä kylän puheista minäkään pitäis, sanokootpa mitä tahansa, kunhan sinä vaan myöntynet." Janne pyöritteli ujomielin lakkiaan sormiensa päissä ja kulmansa alta joskus Elliin vilkasi, mitä tuo sanoisi.
Elli herkesi polveaan vasten naputtelemasta ja käsillään kasvonsa peitti. Siinä hän sitten käsiensä varassa istui jonkun aikaa ja olipa Janne nyyhkämistäkin kuulevinaan … liekö oikein kuullut? Kotvasen hän sillä lailla kumarassa istui eikä mitään virkkanut, vaan sitten äkkiä suoraksi ojensihe ja palmikkonsa selän taa heitti.
"Ei, Janne, nyt se ei enää käy laatuun … ei ensinkään ja tuskinpa minä muutenkaan, me kun olemme niin erilaiset luonteiltamme. Äitisikään ei milloinkaan siihen suostuisi että minut miniäkseen saisi, enkä minäkään hänen tielleen pakkaudu. On parasta niin kuin on, mene sinä, Janne, omaa tietäsi ja hae muualta emäntä Pehkolan Mattilaan! minusta ei semmoiseksi ole enkä siksi pyri; minä menen omaa polkuani ja elän omaa elämääni. Muut ei huoli minusta enkä minä muista, ja kun kuolema kerran tavannee, niin koetan lähteä sillä mielin, ett'ei perästä itketä eikä kaivata … ja se se parasta — meikäläisille!"
"Ei, vaan Elli! ajattelehan nyt vähän eläkä noin äkkiä… Ehkä sinä kuitenkin, kunhan rauhotut ja paremmin mietit asiaa … eihän minulla kiirettä ole, saatanhan minä odottaakin, jos lupaat eli vähänkään sinne päin sanot." Janne näytti siltä, että olis odottanut vaikka kuolemaansa asti, kun hitunenkaan toivoa olis ollut.
Vaan Ellin silmistä välähti taas äskeinen leimahdus ja kasvot entiselleen jäykistyivät.