"Kuulithan mitä jo sanoin … ei milloinkaan tule puhettakaan meidän välillämme, ymmärrätkö nyt? Ja kun minä kerran sanon, niin voit sen uskoa!"
Vieläkään ei Janne toivostaan luopunut, eikä uskoakseen ottanut.
"Entäs jos tänne kaupunkiin työhön jäisin ja vasta tulisin, niin…"
Elli kavahti ylös ja ja jalkaansa polkasi. "Etkö sinä kuullut, ett'ei milloinkaan! Pane se mieleesi ja — heitä minut jo rauhaan!"
Elli heittäysi vuoteelleen ja kätensä pään ympärille kiersi eikä Janneen enää katsonutkaan. Hetken seisoi Janne ja Elliin tuijotti, vaan sitten lakkinsa myttyyn kouristi ja matalalla, sortuneella äänellä virkkoi:
"No, olkoon sitten välimme kuitti, Elli, koska niin tahdot. En minäkään väkisellä tukkeudu, ja saattanenhan aikani ilmankin toimeen tulla — tavallaan! Mutta jos joskus Mattilan Jannesta jotakin kuulisit, niin elä ole milläsikään … kyllä se tietää, mitä tekee! … hyvästi, Elli!"
Janne meni ja hiljaa oven perässään sulki. Mutta itkunsekaiseen katkeraan nauruun purskahti Elli ja tylsämielisesti hänen peräänsä tirrotti. Siellä se nyt meni viimeinenkin tyvenen elämän toive ja itse hän oli sen karkottanut ijäksi! Menköön, mitäpä hän tuollaisesta yksitoikkoisesta elämästä Pehkolan Mattilassa ja tyhmänsekaisen miehen kanssa … menköön melkeensä, mitä hän siitä huoli, eli aikansa, nautti aikansa, ja kun kuoli, niin kuopatkoot!…
Läntiseltä ranteelta katosi jo viimeinenkin iltaruskon punerrus ja pilveen vetäysi hiljalleen keväinen taivas. Eikä laulanut lintukaan tuomen oksalla, niin kuin välistä ennen teki. — — —
IX.
Hänkin oli siis poissa! Mitään virkkamatta, jäähyväisiä sanomatta hän oli matkustanut kauas, kauas… Valhetta ja petosta oli hän puhellut ja kuiskutellut, vaikka silmät teeskennellen paloivat ja huulet rakkautta hymyilivät!…