Ja Elli raukka! Hylätty, onneton ja pettynyt hän oli ja rikoksellisuuden tunto sydäntä kalvoi. Ei ilennyt ensin itseään kadulla näyttää, tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat ylenkatseella häneen katsoneet ja osotelleet. Tehtaalla taas eivät muut tytöt häntä likellekään suvainneet ja nähtävällä kammolla edestä väistyivät. Mistä lienevät saaneet tietääkin kaikki, mutta sen Elli heidän silmistäänkin näki, että ne tiesivät…
Tuuteronkin Matleena, joka lapsuudesta asti oli ystävä ollut, ei enää milloinkaan tervehtimässä käynyt ja jos kadullakin vastaan tuli, niin väkinäistä oli hyvänpäivän teko, varsinkin muitten nähdessä. Käytti raukka pelkäävän, että häntäkin häpeä kohtais, jos Ellin kanssa, entisen ystävänsä kanssa, sanan vaihtaisi.
Kun Elli aina sen perästä kotiin tuli, niin katkeraan itkuun hän pillahti ja omantunnon vaivoissa vuoteellaan vääntelihe. Ei hän saattanut istua eikä maata ja melkein hyppimään teki välistä mieli, kun ei itkuakaan enää tulemaan saanut, mutta karvaalta kuitenkin tuntui, niin polttavan tuskalliselta ja katkeralta. Hän oli niin onneton, niin onneton, ett'ei mielestään maailmassa toista yhtä kurjaa löytyisi, jos kuinkin hakisi … niin ei!…
Vaan kun Elli sitten väsyi tuohonkin, niin silloin tuli semmoinen välinpitämättömyys ja kylmyys olentoon, ett'ei mistään olis huolinut, ja vaikka alla olis maa halennut ja sinne vajoomaan ruvennut, niin ei olis paikaltaan hievahtaa viitsinyt … ei vaikka! ja vähitellen se yhä kylmemmäksi muuttui ja uhka nousi, eikä silloin taas mikään hävettänyt, ei ihan mikään, Olis vaan mielellään ihmisille näyttää tahtonut, että saattaa sitä hänkin olla ylpeä puolestaan mokomia tekohurskaita vastaan, jotka eivät itsekään paljo parempia olleet, vaan toisilleen luulottelivat ja hattu päässä kävelivät ja hansikkaissa!… Mitähän jos itsekin hatun ostais ja hansikkaat ja verkapalttoon, jossa rimpsut lepattelis, ja jos sitten katuja kävelis eikä mistään pitäisi, niin mitähän sitten sanoisivat?…
Ja kun näin ajatteli, niin yhä enemmän viha yltyi eikä se enää naisiakaan kohtaan yksistään ollut, vaan miehiäkin, jotka valehtelivat ja pettivät ja kuitenkin yhtä rentoina ja ylpeinä keppi kädessä käydä heiskuttivat ja toisia katsella alkoivat, se se vasta vihaksi kävi, niin vihaksi, että muruksi olis lattiata vastaan kannan alle polkassut koko joukkokunnan niinkuin tuon sokerisirusen … tuhanneksi muruksi … ympäri huonetta…!
Niin Elli kuitenkin vielä kauan luuli, että kyllä se konttoristi vielä palaa ja narrata vaan tahtoi, että Helsinkiin matkusti; mutta kun aika kului eikä tulla alkanut, niin — yhä tummemmaksi muuttui toivo ja tyhjemmäksi rinta. Tuntui välistä kuin se halkeamaan rupeisi ja oikein käsillään painaa piti, että helpottais, niin kolkoksi kävi elämä ja autioksi. Olisi edes yksikään ystävä ollut, jolle surunsa ja huolensa puhua saisi ja joka ei ylenkatsois eikä pilkkaa tekis, vaan ihmisenä pitäis ja kuuntelis! Vaan eihän sitä ollut, ei ketään! —
Koiviston Anni se kumminkin vähitellen lähentelemään rupesi ja vaikka Elli hänelle ylpeästi vastasi eikä sinne päin katsonutkaan, niin ei se suuttunut, vaan yhä ystävällisemmästi puhelevinaan oli. Ja kun iltarupeama loppui ja Elli kotiinsa lähti astumaan, niin ei kuin mukaan pakkausi ja ystävyyttään vakuuttamallakin vakuutteli. Vähitellen rupesi Ellinkin sydän sulamaan ja mieli lauhtumaan. Anni jäi hänen luokseen ensin illaksi ja sitten koko yöksi … ja sinä yönäkös puheltiin ja selvitettiin ja yhdessä itkettiinkin.
Anni se oli kaikki jo kokenut ja vuosikausia itkeneensäkin sanoi samoista asioista, mutta tyhmä se oli, joka ei heretä tiennyt … ei se kuitenkaan sillä paremmaksi tullut. Ei ne ihmiset kumminkaan siitä pitäneet, vaan saman häpeän sitä siltä sai kantaa. Ja kun se ei siitään korjaunut ja yhtä huonona sittenkin pidettiin, niin mitä häntä rupesikaan silmiään päästänsä suremaan … heittäysi muiden mukaan ja semmoiseksi kuin luultiin, ett'ei syyttömästi tarvinnut häpeää kantaa. Kun kerran kylmäksi heittäysi eikä mistään pitänyt eikä ajatuksille valtaa antanut, niin saattoi sitä aika hyvästi toimeen tulla ja nauraakin ja ilota vielä paremmin kuin muut! Ja antoi tyttöjen katsoa ja kihnistellä, ei ollut näkevinäänkään koko olemuksia, niin niille alkoi kateeksi käydä, kun hyvissä vaatteissa toiset kävi ja lystäilivät sillä aikaa kuin he työtä tekivät eli kotonaan töröttivät. Herratkin ne aina siihen katsoivat minkälaisissa vaatteissa kävi ja kuinka käyttäytyä osasi! — — —
Eräänä iltapäivänä Elli Koiviston Annin kanssa kaupungilla oli ja ostoksiaan teki, että tanssiin kykenisi samana iltana … tuonne torin laitaan. Ei niistä enää ollut tutuista puutetta eikä sitä pelätä tarvinnut, ett'ei tanssitettu, jos tansseihin meni. Koiviston Anni se tuttuja hankkia osasi itselleen ja Ellinkin varalle.
Tuuteron Matleenasta ei Elli mitään ollut pitkään aikaan kuullut … poisko lie muuttanutkin koko kaupungista. Ja mihin hän lie hävinnyt sekin Mattilan Janne, kun ei siitäkään mitään kuulunut. Kaupunkiin se oli jäänyt, sen Elli kyllä tiesi, mutta muuta ei, ei mitään. Vaan eipä se Elli heistä paljo välittänytkään, olipa nuo missä tahansa!