Siinä kun kävelivät, alkoi edestä päin rautojen kilinä kuulua ja pian näkyikin raastuvan portista vanki tulevan raudat jaloissa ja vanginvahti perässä. Heidän puolista katukäytävää se tuli ja kovin kitisivät vitjat hiljalleen astuessa. Nuorelta se näytti tuo mies kaukaakin katsoen ja nuorihan tuo olikin, vaikka kuluneen ja juomarin näköiseksi oli käynyt. Silmätkin verestivät ja kasvot pöheessä olivat ja pitkä punainen naarmu meni silmän alta korvaan päin.
"Kuka se on ja mitähän tuo raukka on tehnyt?" kysäsi Koiviston Anni vanginvartijalta, joka kappaleen matkan päässä vartioittavaansa seurasi.
"Mikähän lie ylimaalainen, joka täällä kaupungissa jo kauan on rökälehtänyt ja toisiltana tappelussa erään miehen kuolijaaksi oli lyönyt." Ei vanginkulettaja siitä sen enemmän välittävän näyttänyt, jatkoi vaan kulkuaan ja mietteissään edelleen asteli.
"Huomasitko sinä, Elli, kun tuo vankiraukka niin kummasti meihin katsahti? Ei suinkaan se meitä tuntea mahtanut?" Anni kääntyi Elliin päin ihmeissään, siitä, ettei Elli mitään virkkanut.
Luntakin valkeammaksi oli Elli valahtanut ja hänen ruumiinsa oikein värähtelevän näytti. Ei hän ensin mitään sanonut, vaan kun Anni alkoi hätäillä että "mikä sinulla on, Elli? miksikä sinä tuolla lailla katsot?" niin silloin Elli äkkiä tointuvan näytti ja poispäin kääntyi.
"Ei minulla mitään hätää, ei mitään … tuli vaan semmoinen kumma kohtaus päälleni, mikä lie ollut? Hyvästi nyt, Anni, en minä enää kävellä viitsi, astele sinä tarpeeksi, minä menen kotiin … minä en voi oikein hyvästi!…"
Siihen jätti Elli ystävänsä Koiviston Annin ja melkein juoksujalassa kotiinsa kiiruhtamaan lähti, ja niin tuntui päätä ilkeästi viemaamaan rupeavan, ett' ei ihmisiä väistellä oikein saattanut, vaan välistä vastatusten pommasi ja sadatuksia peräänsä sai. Vasta sitten kun kotiportille pääsi oli kuin suojaan olis tullut ja sydänkin kevenevän tunnusti.
Mutta ovella täytyi ainakin seisahtua ja avainta pihtipuolen syrjästä vuorilaudan välistä kopeloida. Ja selvään kuulusti korvissa jalkaraudat niin kamalan kolkosti kilisevän ja edessään oli näkevinään Mattilan Jannen pöhöttyneet kasvot ja verinaarmun posken poikki ja punertavat tihkusilmät, jotka niin katkerasti häneen katsahtivat — ja kun avaimen vihdoin suulle sai ja ovi saranoillaan narahti, niin oli kuin linnan portti olis vingahtaen narahtanut ja rautojen kolea kalke sinne kuulumattomiin kadonnut…
— — — Kyllä, oli tuimaa temmellystä sinäkin iltana tanssihuveissa tuolla torin laidassa. Ihmisiä oli tungokseen asti, poikia ja tyttöjä, ja kiihkeästi siellä permantoa polettiin ja pyörittiin, että sälöt kirpoilivat asevelvollisten raudoitettujen kantapäitten sijoilta, ja kummakos se oli, jos tanssi niin tulisesti kävi, kun pataljoonan torvisoittokunta soittamaan oli saatu, ja kun se törähytteli, niin ikkunalasit tärähtivät ja korvat lumpeen lupsahtivat. Nain huumeuksissa se olikin parempi hyppiä, sillä silloin sitä paljo hurjemmaksi tuli eikä ajatella saattanut … eikä joutanutkaan!
Kun tanssi aina kerrakseen loppui, posket tulikuumina paloivat ja silmät tuimasti sisällisestä liekistä lieskasivat ja rinta hengästyksestä pakahtua oli, niin eihän silloin vastustella saattanut nuoria miehiä, jotka käsipuolesta sivulle päin vetivät … rahtööripaikkaan ja kirkasta punssia eli vahtoavaa olutta tarjoilivat ja iloista leikkiä nauraen löivät.