Ei ollut Elli ennen rahtööripuolelle lähtenyt, vaikka hyvinkin oli pyydetty ja muita tyttöjäkin mennyt. Vaan kun nyt Winkelmann'in puotilainen pyörittämästä herkesi ja sinne päin vetää alkoi, niin mukaan lähti Ellikin ja joi, mitä tarjottiin … joi niin, että syrjästä kummastellen katsottiin ja pilkallisesti naurettiin ja osoteltiin.
Mutta Ellipä tiesi, miksi tänä iltana juonti maistoi ja miksikä tanssistakaan ei tau'ota olis tahtonut … ei hetkeksikään, vaan myötäänsä riehunut ja lentänyt, että pakahtunut olisi ja paikalle — kuollut!
Olisihan silloin toki vankirautojen kolina korvista lähtenyt ja omantunnon ääni ja rinnan ahdistus herennyt, ja tuskat tukehtuneet eikä konttoristikaan enää olis päässä pyörinyt eikä muut viettelykset kiusanneet! Vaan kun kuolemakaan ei tullut eikä itseäänkään lopettaa uskaltanut, niin joi häntä silloin, että päätä vieraasi ja muisto hävisi … saman se teki kuin kuolemakin siksi kerraksi … ja kukapa se huomispäivää tänä iltana ajattelemaan jouti!…
Taas törähtivät soittotorvet ja uudelleen alkoi huima hyörinä. Eikä auttanut Ellinkään vastustelu, mukaansa ne vetivät, vaikka jo polvet mieli nivelissään notkahtelemaan ja silmät ummistumaan ja aivoissa niin raskaalta tuntui; mukaansa ne veivät ja pyörittelivät, että puolikuolleena viimein ovensuu-penkille istahtaa täytyi … ja siitä kenenkään näkemättä ulos livahtaa jäähdyttelemään, kun niin kauheasti poskia poltti.
Vaan täällä ulkona tuntui niin vilpoiselta ja mukavalta, että nurmipenkerelle seinän viereen istua piti levähtämään. Ja silloin valtasi semmoinen vastustamaton väsymys jäntereet ja polvet, ettei ylös päässyt eikä tahtonutkaan, vaan siihen sijalleen lyhmistyi seinän viereen. Päätä painosti, muisto katosi, ajatus sammui, ett'ei mistään mitään tiennyt … ja siihen nukkui … niin raskaasti, niin raskaasti, ett'ei untakaan edes nähnyt!…
X.
Kun Elli oikein tajulleen palausi, tunsi hän päässänsä kumman kolkutuksen ja ajatukset sekavina sinne tänne suikelehtivat. Ihmetellen hän ympärilleen katsoi ja turhaan miettiä koetti, missä hän oli, sillä kaikki oli outoa ja kolkkoa. Linnalta se näytti … ja todellakin! olihan ikkunoissa kalteriraudatkin. Ja akkunan läpi pilkotti syksyinen päivä ja etäämmällä virran takana kohosi tupa ja vanhoja rauduskoivuja pajupensaston sisästä.
Ei Elli täällä ennen ollut käynyt, mutta sen verran hänelle sentään selvesi, että "korttikaari" tämä oli, jossa hän istui. Ja paremmaksi vakuudeksi aukesi sivu-ovi ja äräkän-näköinen poliisimies sisään astui.
"Hyvää huomenta! Jokos eiliset höyryt haihtua on kerenneet?" Polisimies naurahti ilkeästi ja Elliin tiirotti.
Elli ei huolinut vastata eikä häneen kääntyäkään.