Leski ei enää käynyt tiilenkannissa eikä savensotkussa, sillä rakennuspuuhatkin olivat taas seisauksissa. Mutta löytyipä ammattihaara, joka ei milloinkaan seisauksissa ollut ja jossa kuitenkin työllään aina jonkun pennin sai, kun tervennä jaksoi pysyä.
Tuolla kaupungin rannassa pohjoiseen päin oli pyykkilaituri ja laiturin vieressä likaisen keltainen lautahökkeli. Täällä se Burmanskakin päiväkaudet seisoi pyykkikarttu kädessä ja rahia vasten huuhdottuja vaatteita paukutteli.
Ei se ollut helppoa työtä tuo pyykin pesukaan, se tosi oli, mutta aina se sentään kesäsydännä mukiin meni, kun vesi oli haaleampaa. Vaan annahan syksy tuli ja vesi jäähtyi, niin sitten se kurjaa oli eikä sitä kaikki voimat kestäneetkään. Jääkylmässä vedessä kun aikansa ensin laiturin päässä vaatteita huuhteli ja huiskutteli ja kun sitten rahia vasten paukuttamaan rupesi ja läpitunkeva pohjantuuli järveltä päin puhalsi, niin silloin se voimia kysyi ja terveyttä, että ei millänsäkään ollut, vaikka huulet sinersivät ja hampaat toisiinsa lokattivat.
Ei se silloin kumma ollut, jos ne tuossa kaupungin laittamassa lautahökkelissä kahvea lämpimikseen särpivät ja viinaakin sekaan kaatoivat, sillä se se sentään sydänalaa lämmitti ja siitähän se muukin ruumis kerrakseen vertyi ja suonet löyhtyivät.
Kun Elli ensimmäistä päivää kylmässä syystuulessa pesulaiturilla röijysillään seisoi ja väliin aina vaatteita jäisessä vedessä huuhtoi ja huruutteli, niin silloin hän sen vasta selvään huomasi, ett'ei hän ollutkaan sama olento, joka pari vuotta sitten Wikholmin patruunan työssä ollessaan tiiliä kantoi ja savitynnyrin napahirttä työnsi.
Kovin oli siitä pitäen ruumis voipunut ja hervottomaksi käynyt, eikä kauan tuulessa seisoa saattanut ennen kuin jo jalkopohjia kylmi ja väristykset selkäpiitä myöden karmivat. Kartulla paukuttaessa sitä aina lämpesi ja hikeysikin, mutta sitä uhemminpa se sitten palelikin ja leukoja lokatti.
Kun sitten päiväpalkkansa sai, niin ei sitä kokonaan tohtinut ruokaansa panna, vaan ennen vähemmällä ruo'alla oli ja viinapullon osti ja kahvinaulan sokerin kanssa, jota pyykkihuoneella keitti ja kylmäänsä väkevän seassa ryysteli muitten kanssa.
Niin ne muut ajattelivat ja niinpä se Ellikin. Oli hänellä vielä sitä paitse toinenkin syy, jonka vuoksi vähät rahansa ennen väkeviin ja kahviin pani kuin ruokaan, se sama, joka tuonnottaisin tansseissakin oli juomaan pannut, ett'ei määrääkään pitää tiennyt.
Sama syy se nytkin usein vetästä tahtoi, että itseltään tavara ennen loppui kuin muilta ja useinpa päätäkin mieli viemaamaan laiturin laidoilla seisoessa, huuhtoessa ja virutellessa.
Ei sitä kyllä niin myötäänsä ajattelemaan joutanut, olihan työtä yllin kyllin ja levähtäessä aina puhe kävi, joka ajatukset muihin jokapäiväisiin asioihin ja kaupungin juoruihin saattoi; mutta jäi sitä sentään joskus sen verran lomaakin, kuin tarvitsikin miettiäkseen ja katkeroittuakseen. Ja silloin se entisellä lailla taas puistatti ja jäsenillä nyhti, että rahille istua piti, vaikka toiset sille nauroivat.