Tämmöisen perästä sitä aina mieli viinaakin enemmän kahvin sekaan hölähtämään ja välistä paljaaltakin joku kupillinen … ja kaksikin ennen kuin taas mietteistänsä erilleen pääsi ja muuta ajattelemaan. Vaan päivä päivältä kävi ruumiskin heikommaksi ja jäseniä kolotti ja päässäkin niin ontelolta tuntumaan rupesi ja kummalliselta. — —
Kuta kivulloisemmaksi Elli kävi, sitä kärttyisempi hänestä tuli eikä se enää ollut ensinkään harvinaista, että hän juovuksissa iltasilla kovalle olkivuoteelleen heittäysi. Ja yhtä kolkko ja saastainen kuin huone ja ympäristö oli, alkoi Ellin sisuskin ja ulkonainen asu kohta olla.
Ei paistanut sinne päiväkään, kun niin oli toisten kötykkäin välissä ja varjossa, ja jos joskus yritti, niin ikkunarievut ja -päreet sen kyllä palauttaa tiesivät. Paremmalta se melkein tuntuikin, kun päivä ei päässyt, sillä pimeässä ei lika ja siivottomuus niin silmiin pistäneet. Eikä sitä Burmanskakaan enää isosti nurkunut, sillä tämmöiseen kotiin hän jo oli tottunut ja elämäänsäkin niin lyöpynyt, ett'ei parempaa juuri kaivannutkaan. Kahvekultansa kun sai ja viinatippunsa ja siihen vähän perunoita suolaveden kanssa ja leipäpalansa, jonka kaljalla kurkustaan alas sai, niin siinähän tuo meni — kun ei ajatellut! Eikä hän paljo ajatellutkaan, muori raukka!…
Toisin oli Ellin laita. Ajatukset eivät hänelle rauhaa tahtoneet antaa ja omantunnon ääni myötään sisässä kaikui. Nyt kun hän itse oli yhtä kurjana, jopa kurjempanakin kuin äitivainajansa, nyt muisti hän usein äitinsä onnetonta kohtaloa ja sammumatonta halua väkeväin juomain perään. Vasta nyt hän alkoi käsittää, ett'ei juoppouteen ole syynä ainoastaan mielenteot ja juomain makeus, vaan useinkin onneton elämä, köyhyys ja murheet, jotka elämän katkeroittavat eivätkä rauhaa anna ennen, kuin viina päähän nousee ja ajatukset sotkee ja jären vie.
Kuta useammasti Elli tätä keinoa käyttämään rupesi, sitä enemmän siihen turvautua piti, sillä aina kun selvesi, palasi entinen mieliala ja nuo kalvavat ajatukset rikoksellisuudesta ja häpeästä omissa ja yhteiskunnan silmissä.
Ja vaikka Elli jo kauhukseen keksi, että hänen vastattavanaan kohta oli kaksikin ihmishenkeä, niin ei se hänen himoaan ollenkaan hillinnyt. Päinvastoin. Pahemmin kuin kuolemaa pelkäsi hän sitä päivää ja hetkeä, jona hänen syntisyytensä oikein kaikille näkyväiseksi kävisi.
Hän tunsi äiti vainajansa kohtalon ja tiesi, minkälaisen ikuisen häpeän tämä oli hänelle saattanut. Se se häntä ensin kalvoi ja itketytti, että hän nyt oman lapsensa samaan kurjuuteen synnytti, jossa syytön, viaton raukka äitinsä rikoksista kärsimään jäisi ja yhteiskunnan hylkyläiseksi.
Yhä lähemmäksi tuli se hetki, jona hänen häpeänsä julkisesti paljastettaisiin, ja mitä likemmäksi se tuli, sen uhemmasti Elli joi, ett'eikö ennen kuolema tulisi tai muu pelastaja.
Ja tulevan se näyttikin.
Tosin kykeni hän vielä ulkotyöhönkin pesulaiturille, mutta usein täytyi poissakin olla, kun jäseniä kovemmin kolottamaan rupesi ja päätä pyörryttämään. Välistä tuntui siltä, kuin verisuoni olis päässä ratkennut ja siitä kaikki tulvilleen tullut ja aivojen solukatkin ja väliseinät särkynyt, eikä ajatella silloin voinut vaikka mitä olis tehnyt, eikä heti jälestäkään päin. Voimatkin aina silloin menivät, ett'ei mihinkään kotvilleen kyennyt, kunnes taas selviämään rupesi. Mutta entiselleen se ei tainnut koskaan tämmöisten kohtausten jälkeen tulla, koskahan joka kerta pää samakammaksi kävi ja usvaisemmaksi. — —