LEJONHUFVUD: Nää suomalaiset, jotka syksyst' asti on täällä räyhänneet, he nyt jo uhkaa: jos heit' ei Ruotsi auta, turvaksensa he kutsuu —
HERTTUA:
Perkeleenkö?
LEJONHUFVUD:
Ei, vaan Ryssän.
HERTTUA (seisoo hetken äänetönnä katsellen talonpoikia, jotka vakavina ja uhkaavina tuijottavat takaisin):
Vai niin on kauvas tultu! Epätoivo nuo raukat vihollisen helmaan viepi! sen turviin, jonka lyömät arvet heillä on vielä kasvoissaan! — Sun vallas, Fleming. on valta pyövelin ja verikoiran, — ja siitä täytyy kerran loppu tulla. (Kääntyen talonpoikiin). Mist' olette? Kai taaskin Pohjanmaalta? Sin' oot kai Kyrön Pouttu, vanha tuttu!
POUTTU (syvään kumartaen):
Niin olen, armollinen ruhtinas!
HERTTUA: Ja Martti Vilpunpoika Lapualta; sun aikaan Juhanan jo täällä näin.
MARTTI VILPUNPOIKA:
Täm' onkin kuudes kerta, ruhtinas.
HERTTUA:
Mut tätä pientä, vankkaa miest' en tunne?
KONTSAS: Ma olen Kyrön kirkon Kontsahia ja ensi kertaa e'essä kuninkaan.