HERTTUA:
Et kuninkaan, vaan hänen sijaisensa.
LEJONHUFVUD (itsekseen):
Mut hiton mielellään hän kruunun kantais!
HERTTUA (kääntyen Lejonhufvudiin):
Sa mitä murahtelet siellä, serkku?
LEJONHUFVUD (kumartaen):
Ma sanoin: kuningasta tuskin onkaan!
HERTTUA (lyhyesti): Niin, totta tosiaankin, Puolan herrat vei meiltä kuninkaan.
ILKKA: Se totta onko — nyt kysyn armoltansa itseltään — jos meiltä ruhtinaankin turvan viedä jo aikoo Ruotsin herrat?
HERTTUA (äkisti): Totta on, en kanssa neuvottoman neuvoskunnan voi jatkaa Kustaa kuninkaamme työtä, min herrat aateliset syöstä tahtoo — ja auttajakseen ottaisivat mun! Mut siitä toimesta en huoli minä. (Kävelee edestakaisin ja pysähtyy Ilkan eteen). Ken olet sinä, laihan synkkä mies, jonk' kasvot kärsimystä ilmoittaa ja silmät sielun tulta salamoivat?
ILKKA:
Ma olen Ilkka —
HERTTUA:
Pentti?
ILKKA: En, vaan Jaakko, mut Pentinpoika.